Eli jos pelaaja näkee, että valmennuksen pelikirja tuhoaa mahdollisuudet hyvään suoritukseen, niin pelaaja voi lakata yrittämästä parastaan ja näyttää persettä kaikille hänen ylisuuren palkkansa maksajille?
Hope dies last. Hope dies fast.
Kun pelaaja menettää uskonsa peliin, jota pitää pelata sekä uskon mahdollisuuteensa suoriutua kyseisessä pelissä hyvin niin yleensä lopputulos näyttää siltä, ettei pelaaja yritä.
Opettamisen piirissä tätä ilmiötä on tutkittu paljon motivaation eri teorioiden avulla. Yksi motivaation selitysmalli on Dweckin motivaatioteoria. Karkeasti Dweck jakaa motivaation kahteen eri ajattelutapaan:
Kasvun ajattelutapa vs. pysyvyyden ajattelutapa.
Ajattelutavat eivät ole ristikkäisiä ja meissä kaikissa on kumpaakin ajattelutapaa. Kun oppiminen sujuu ja se on kivaa niin me kasvamme ajattelussamme. Tässä tilassa kohtaamme haasteet osana oppimisprosessiamme ja ohjaudumme itse kiinnostuneita yhä syvemmälle oppimisemme kohteeseen. Jotkut puhuvat sisäisestä motivaatiosta - esimerkiksi jääkiekkoilijalla se voisi tarkoittaa aitoa halua kehittää itseään ja jos esimerkiksi kiekkoilija itse huomaa, ettei maalinteko tyydytä, niin hän ei lannistu vaan harjoittelee maalintekoa lisää. Pysyvyyden ajattelutapa taas on tälle jonkinlainen vastakohta, jossa yksilö ei usko enää kykyynsä oppia. Hän uskoo, ettei hän voi vaikuttaa omiin tuloksiinsa treenaamalla ja näkee tulokset enemmän lahjakkuutena, jotka häneltä puuttuvat. Tällöin oppiminen on raskasta, vertailevaa ja hidasta. Yleensä tämä näkyy ulospäin kyvyttömyytenä nauttia ja jopa välinpitämättömyytenä.
Kun katsoo Kärppien pelaajien kehonkieltä ja olemusta niin näkisin enemmän niin, että suurin osa joukkueesta on ajautunut pysyvyyden ajatusmalliin eikä heillä ole uskoa Marjamäen tapoihin peluuttaa. Heillä ei ole mahdollisuutta kasvaa, joten he pysyvät paikallaan tai heikkenevät. Jokaisessa joukkueessa on aina yksittäisiä yksilöitä, jotka taistelevat jonkun asian parissa päässään, mutta Kärppien kaikki pelaajat ovat aivan pihalla, mitä pitää tehdä.
