Itse yllätyin miten nuo lärpyttimet eivät haitanneet itseäni juuri lainkaan. Viisi vuotta sitten olin innokas "oikeinkannattaja", kaipa sitä sitten on ikä tehnyt tehtävänsä kun mun mielestä katsomossa on nykyään kivempaa viihtyä kuin niuhottaa oikeista ja vääristä kannatustyyleistä. Lapsille nuo lärpyttimet ainakin näyttivät olevan mieluisia, joten puolestani niitä saa heille jakaa jatkossakin.
En ota nyt kantaa vallitsevaan oikeinkannatuskeskusteluun, mutta olen ilmeisesti jollain tasolla niin ääniherkkä, että läpsyttimistä lähtevä ääni on omiin korviin aivan helvetin rasittava ja samalla pääsyy sille, minkä takia en läpsyttimiä toivoisi lätkämatseissa kuulevani. Hallille olisi verenpainetta tasaavista syistä kysyntää rukoushuoneelle, sillä erätauoilla ja WC-käyntienkin aikana aina joku katsoi asiakseen tämän "Make some noise!" -gospelin levittämisen.
Ja kyllä varmasti läpsytin on lapselle mieluisa virike siinä missä vuvuzela tai trumpettikin, mutta eri asia on, tulisiko niitä jakaa lätkäpeleissä. Nuorena taputtaminenkin oli aika siistiä. Toisaalta tuntuu siltä, että olen asian suhteen sen verta pienessä vähemmistössä, että taidan vain tosiasiassa olla kehityksen kelkasta hiljalleen jättäytyvä kalkkis. Jotenkin ne kylmät bunkkerit seisomakatsomoineen taitavat vedota omiin mieltymyksiin enemmän kuin leffateatteripuitteissa toteutetut ääni- ja valospektaakkelit.
Vitutuksesta pohdiskelevaan melankoliaan.