Ohi on.
Pelaajat muuttuvat, valmentajat muuttuvat, mutta, se syvin olemus, se säilyy edelleen Jokereissa.
On tämä vaan merkillisen kaunis seura.
Kyllä tässä jälleen on vain niin käymässä, että pettymykseen se on päättymässä Jokereiden osalta. Voi kun tähän saisi jälleen sen pienen pätkän; sen legendaarisen pätkän, missä kaksi punakeltaisiin pukeutunutta, vanhahko herrasmies ja nuori pieni poika istuvat siellä Hartwall Areenan lehtereillä ja poika kysyy isältään että: ''Oi isä, miksi me kannatammekaan Jokereita?"
Isä herkistyy ja kyyneleet silmissä katsoo poikaansa, mutta mitäpä hän nyt tuohon sitten voisi vastata? Miten selvittää ja selittää sellaista suurta raastavaa, ihanan raastavaa, vahvaa tunnetta, joka kuitenkaan ei ikinä palkitse? Se joka ottaa niin kovin, kovin paljon, mutta antaa niin vähän. Sitten ehkä pienen hetken jälkeen isä herkistymiseltään katsoo poikaansa ja kertoo ne sanat mitä niin monta kertaa Jokereiden aikana on kuullut: "Ensi kausi, poikaseni, ensi kausi. Se tulee. Silloin me olemme vahvoja. Silloin meillä on uusia pelaajia. Meillä on uusi valmentaja. Meillä on paljon rahaa. Me voitamme HIFK:n Stadin derbyissä.
Isä luo uskoa poikaansa ja sitten tulee se uusi kausi ja sitten tulee jälleen seuraava kausi ja sitä seuraava kausi. Vuodet vaihtuvat ja vierivät, vuosikymmenet vaihtuvat. Mikään ei oikeastaan muutu kunnes sitten lopulta isän elämän kiertokulku päättyy ja pojasta, joka aikoinaan tuon kysymyksen kysyi, on tullut nyt mies. Hänestä on tullut myös samalla isä. Hän on naimisissa ja hän on odottanut sitä mahtavaa päivää kun hän pääsee oman poikansa kanssa ensimmäistä kertaa Hartwall Areenalle. Mikä mahtava tunne se on esitellä omalle rakkaalle pojalleen toinen suuri rakkaus, joka kantaa punakeltaisia kauniita värejä.
Vihdoin tulee se lauantai-ilta ja nyt pikkupojasta muotoutunut isä pääsee viemään poikaansa Areenalle. Siellä he istuvat, nauttivat. Sitä ennen he ovat syöneet kalliit hodarit Areenan ravintolassa ja sitten kas kas, kuusikymmentä minuuttia, joku KalPa, Lukko, Pelicans, Ilves, tai mikä lie ikinä onkaan vastustaja, on voittanut Jokerit. Perinteinen ilta Jokereille. Se on päättynyt niin kuin sen pitikin päättyä. Poika varttuu siinä vielä muutamia viikkoja ja koko ajan ymmärtää yhä enemmän jääkiekosta vaikka ikää on vähän ja sitten lopulta eräs lauantai-ilta hän istuu tämän herrasmiehen vieressä ja kysyy sen saman kysymyksen mitä isä kysyi aikoinaan omalta isältään: "Isä, miksi me kannatamme Jokereita?"
Samalla ottelu päättyy ja ne muistelot jatkuvat. Silloin tulee isälle kyyneleet silmiin ja hän muistelee nostalgisesti omia aikojaan kun hän esitti tuon saman kysymyksen omalle isälleen. Hän on äärimmäisen ylpeä samalla omasta pojastaan, koska se kysymys on samalla merkki siitä että pojasta on tullut Jokerifani, punakeltaisen rakkaan stadilaisseuran kannattaja ja hän on vihdoin sisäistänyt sen seuran olemuksen ja syvimmän.
Niin kuin niin monesti näillä lehtereillä on nähty, pelit yleensä päättyvät tappioon. Niin ne isät ja pojatkin saavat sen aikojen kuluessa nähdä. Hartwall Areenalla, melankolian tiellä on niin kovin, kovin kauniimpi kysyä kysymyksiä johon ei oikeastaan ole edes vastauksia. Se Jokereissa on kaikista kauneinta.