Tämä vituttaa:
Suomi on juuri voittanut historiansa ensimmäisen Olympiakullan aivan suvereenillä pelillä, päästäen koko turnauksen aikana yhden maalin omiin tasakentällisin, upea ja historiallinen suoritus kaikkinensa! Torille pitäisi mennä ja skumppapullot poksauttaa auki!
Mutta ei!
Täällä kaikissa ketjuissa ”todelliset lätkätietäjät ja hard core fanit” itkee siitä, että ei tää oo niin kova juttu kun ei oo änärimiehet mukana, ei tällä voitolla oo mitään arvoa, ei toi Björninen kyllä mikään Barkov ole, ihan paskat kisat kun pelataan Kiinassa, ihan huono juttu kun Selänne ja Timonen hihittelee studiossa, ei oo fiilistä kun ei oo änäriukkoja mukana, nyyh nyyh, itku parku, kyynel, nyyh!
Ei ole onneksi täällä muuta kuin hymistyttänyt näiden paremmin tietäjien valtapeli - muiden pienemmäksi tekeminen - ja tunnustuksen hakeminen. Kaikki tuollaiset puheenvuorot on tullut skipattua, koska ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa, vielä kun valtaosin kyseessä on se ilmiselvä rikkoutunut levy toistolla. Ainahan heitä löytyy onnen hetkillä vähemmän tai enemmän. Varmasti vaikka siellä olisi ollut ne änäriäijät pelaamassa, niin aina joku olisi löytänyt vaikka sitten onnekkuuden tai Kanadan kohtaamattomuuden, jonka nostaa esiin muiden välittömän onnen hetkellä heti finaalisummerin soitua.
Onni on harvoin puhdas tunne, siellä on aina jotain heikentämässä sitä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei itselläkin tuo "euroturnaus" kolkuttaisi takaraivossa ja samalla vielä viime vuosien menestys maajoukkuekiekon saralla. Mutta en sanoisi sen vähentävän mitalin arvoa millään tavalla ja kaikkein vähiten pitkässä juoksussa. Oman onnellisuuteni määrää saavutuksesta se saattaa vähentää ja erityisesti näin jälkikäteen, sekä kun vertaa fiilinkiä vaikka 2011 Bratislavaan - ekaan voittoon majukannattajana, mutta näen sen ihan omana henkilökohtaisena ongelmanani. Ei minua varsinaisesti yksilölajienkaan mitalit hetkauttaneet ja kiinnostaneet, mutta ongelma on omassa suhtautumisessa. Toki jos joukko ihmisiä alkaa suhtautua asiaan vähättelevästi, niin väheneekö se arvostus sitten ja missä vaiheessa. Ihan sama. Kyseessä on silti suhteellinen asia, joten antaa nauttijoiden nauttia ja juhlien jatkua. No hate. Päinvastoin sitä olisi toivonut itseltäkin euforisempaa ja pitkäkestoisempaa reaktiota kuten 2011, jolloin se hyvä fiilis oli vielä seuraavinakin päivinä. Sunnuntai kuitenkin kääntyi iltaa kohti jossain määrin tavalliseksi pyhäpäiväksi ja ongelma on taas ihan oma. Olen hieman kateellinen muille, etten saavuttanut ihan vastaavaa tunnelmaa kuin odotin.
Valehtelisin myös jos väittäisin, etten kaikesta huolimatta tuntenut oloani onnelliseksi ja täyttyneeksi eilen aamulla. Järjestelin töitä, niin että näkisin ratkaisupelejä suorana. Heräsin sunnuntaina kello kuusi ja edeltävänä iltana oli finaalieväät tehty valmiiksi. Oli kasvavan tukala olo finaalipelin ajan, vaihdoin tunnelmia puhelimen välityksellä erätauoilla ja vaikkei kyyneliä tarvinnut lopussa pyyhkiä, niin ei niistä kauas jääty. Lähetys jäi auki summerin soitua, niin kauan kun Discovery tuuttasi ulos juhlahumua ja sitten lukemaan foorumeita, uutisia ja somea.
Ja tänään sitten stadionjuhlan fiilistelyä! Olympiamitali on tosiaan olympiamitali. Kaikki tiedostavat kyllä kisojen ympärillä olevat faktat ja antavat niille oman arvotuksensa, sääli jos ei joku lajista pitävä ja Suomea kannattava osaa millään tavalla tästä nauttia. Elinikäisen odotuksen (ei kovin pitkään omalla kohdalla) jälkeen rasti pois seinältä olympiakullan kohdalta. Sekin päivä on nyt nähty ja siinä oleellinen.