Ei mitään uutta lisättävää edellisiin viesteihin. Syksyn synkimmässä tappioputkessa pelkästään ajatus jumbosijan, saati playouttien välttämisestä tuntui utopistiselta. Jos joku olisi silloin väittänyt että runkosarjan päätteeksi TPS pääsee kymmenen sakkiin, pudottaa säälipleijareissa HIFK:n, ottaa puolivälierissä kaksi voittoa runkosarjan ykköseltä ja siinä sivussa synnyttää Turkuun kiekkobuumin, siten että pudotuspelien neljän kotiottelun katsojakeskiarvo on 10 000:n paremmalla puolella...
Kiitos Kai Suikkanen. Teit enemmän kuin kukaan olisi uskaltanut toivoa tai vaatia. Kiitos joukkue. Pitkästä aikaa saattoi olla aidosti ylpeä siitä porukasta, joka kantoi TPS:n pelipaitaa. Ja kiitos turkulainen yleisö. Se, että Turkuhallissa kaikuivat TPS-huudot vielä ratkaisevan tappion jälkeenkin, kertoo siitä, että Turun kiekkokeväässä oli kyse jostain muustakin kuin perinteisestä menestyjän kelkkaan hyppäämisestä.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin tuntuu siltä, että TPS:n suunta on ylöspäin, ilman että taustalla olisi oletusta, että tämän huonommin ei voi enää mennä. Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen voi sanoa vilpittömästi, ilman katkeraa sarkasmia, että tää on mun TPS. Tai ehkä tämän kauden teeman paremmin sopien: meidän Tepsi.