Södellä on olympiadin mittainen sopimus, joka kestää vuoteen 2022, joten hän tuskin on käytettävissä.
Ja miksi ihmeessä hän tulisikaan ”pelastamaan seuraa” pöytään, joka on rakennettu jollekin toiselle? Eikä se nykyinenkään pääse istumaan siihen pöytään, jonka kattausta on valmisteltu viimeiset puoli vuotta ja kutsutkin lähetetty ihan eri tyypeille kuin jotka pöydässä tällä hetkellä istuvat. Tuoleja ja paikkoja vaihdetaan taas parin kuukauden päästä, jos virus ja loukkaantumiset yleisesti sen vain sallivat. Ja kun kukaan ei tiedä, mikä koronan tai loukkaantumisten suhteen on tilanne ensi viikolla ja minkälaiset edellytykset on ensi kaudellakaan saada sellaisia pelaajia, jotka edesauttavat omanlaisen kiekon peluuttamista, kuka hullu tällaiseen projektiin lähtisi?
Ja miksi tänne haluttaisiin joku, jolle kelpaa mikä tahansa tilanne, kunhan pääsee HIFK:hon? Tai ylipäätään valmentamaan. Onpa mainio tilanne. Se, joka väittää, että ”kuka tahansa muu kuin x olisi parempi”, on epätoivoinen. Ja epätoivosta seuraa harvoin mitään hyvää.
Vituttaa ihan helvetisti, että HIFK:ssa ollaan taas tässä tilanteessa. Syy on aina valmentajissa. Enkä nyt todellakaan väitä, että valmennuskaan olisi onnistunut. Ei, ei se ole. Eikä ole joukkueen kasannut henkilökään, eikä hyökkääjät, puolustajat tai maalivahditkaan. Kaikki sakkaa. Ja kuten täällä on ollut tapana, vieläpä yhtä aikaa.
Tilanne on mun mielestä ennen kaikkea surullinen. Ehkä mä olen niin vanha, etten jaksa enää etsiä syyllisiä, vaan ratkaisuja ongelmiin. Ongelmat ei ratkea sillä, että aina vain yksi henkilö kantaa vastuun, sitten ollaan muutama päivä kollektiivisesti, että ”voi, olipas harmillista, että nyt asiat meni, miten meni ja vastuu kuuluu kyllä oikeasti meille kaikille ja nyt katsotaan kyllä kaikki peiliin” ja sen jälkeen jatketaan muka-puhtaalta pöydältä ja viimeistään parin vuoden päästä sama ralli uudestaan. Ja taas ihmetellään, että miksi näin tapahtui. Miten tällaisella toiminnalla voisi mikään ikinä muuttua, jollei käy ihan perkeleellinen munkki? Ja mä ainakin toivoisin, ettei vain hyvä tsägä tai onni näyttelisi kovinkaan suurta merkitystä menestyksessä, vaikka ymmäränkin, että sitäkin aina menestyksessä tarvitaan.
Mutta vituttaahan tämä. Ihan kunnolla. Mutta ei tässä ole kyse mun vitutuksestani, vaan paljon isommista asioista. Yksikään ihminen ei ole suurempi kuin seura. Ei edes silloin, kun menestytään, saati silloin, kun kaikki menee päin helvettiä. Kuten nyt. Se on hyvä muistaa toimistolla, pukukopeissa ja katsomossa.