Mielestäni pelitaidottomien goonien, joiden täytyy olla valmiita tappelemaan joka ottelussa, poistaminen pelistä olisi kaikille osapuolille paras vaihtoehto, eikä vähiten herrojen oman mielenterveyden kannalta.
Mielestäni kuitenkin isompia asioita on tarkasteltava ennen tappeluita. Piristeiden käyttö, kipulääkkeiden väärinkäyttö, mielenterveyspalveluiden puuttuminen NHL:n ja NHLPA:n puolelta sekä mielenterveysongelmien tietoisuuden lisääminen ja liigaan astuvien sekä lopettavien/lopettaneiden pelaajien tukemisen ja auttamisen puuttuminen NHLPA:lta nyt tulee ensimmäisinä mieleen. Moni omistaa koko elämänsä 30-40 vuotiaaksi asti jääkiekolle ja putoaa sen jälkeen tyhjän päälle mahdollisen masennuksen, alkoholiongelman tai lääkeriippuvuuden kera.
Pahin näistä ongelmista taitaa olla oxycontinin laaja käyttö NHL:ssa.
En oo anti-tappelu ihmisiä, mutta pelitaidottomien kivitalon kokosten mörssäreiden aika toivottavasti ohi. Oon saattanu oxycontinin käytöstä lukea, mutta kiitos tiivistelmästä.
Ilmeisesti NHL sekä NHLPA tarvitsee hieman päivitystä tukitoimintaansa, asenteiden muutosta 2010-luvulle. Mädännäinen maskuliinisuutta uhkuva vaikenemisen kulttuuri täytyy romuttaa. Pelaajat haluttaisiin kuitenkin esitellä ihailtuna sotureina, pelottomina korkean kipukyvyn omaavina taistelijoina, vailla heikkouksia.
Sitten taas tällaisina hetkinä heidät nähdäänkin uhreina. Paineet on varmasti kovat, mutta tulee vaan mieleen että mikä on urheilijan, aikuisen, mahdollisesti perheellisen ihmisen vastuu itsestään? Kukaan tuskin aseella uhaten pakottaa sua nielemään pillereitä. Olet kuitenkin valmis näin tekemään, koska haluat luoda uraa, saada statusta, saada melko paljon keskiverto palkansaajaa parempaa taloudellista etua. Jokanen omilla aivoillaan ajatteleva varmasti tajuaa, ettei piristeet tai kivun keinotekoinen lieventäminen tee pitkässä juoksussa hyvää.
Urheilu-uran jälkeinen aika, Suomessakin käsitelty teema. Olisi tietysti suotavaa että yhdistykseet, liitot ja urheilijan ympärillä toimivat olisivat valmiina ohjaamaan ja reagoimaan ongelmiin. Tässäkin voisi vähän katsoa urheilijan itsensä suuntaan: toisilla on opiskeluja, säätöjä tai edes joku välttävä suunnitelma uran jälkeiselle ajalle. Eihän urheilijaan voi kuitenkaan suhtautua kuin syyntakeettomaan tai lapseen - eikä toisaalta kuin täydellisyyteen, ihmisiä, ja ennen kaikkea ihmisiä, hekin ovat. Tosin, sanosin ettei ihmisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta ole mielekästä puhua eläkkyydestä 35-vuotiaana, viitaten vaan siihen kuinka kuulemma ura on lyhyt ja sinä aikana on tehtävä paalua.
Ei oo tarkotus käyttää tragedioita keppihevosena minkään agendan ajamiseen tms. Harvat asiat vaan on mustavalkoisia ja näen hedelmällisenä käsitellä eri näkökulmia. Ehkä laitoin tuossa vähän liikaakin yksilön päälle kun kulttuurissa on suurimmat syyt, mutta mietityttää vaan se kontrasti kun alfauroksina esiintyvistä kiekkourhoista kuoriutuukin lopulta ongelmaisia pikkupoikia.