Tarkoitukseni oli kaunopuheisesti kuvata sitä, että suuret itselle asetetut vaatimukset ja pelko epäonnistumisesta ovat yksi syy siihen, miksi en aina kykene tekemään asioita tai ottamaan osaa minkäänlaiseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen. Tila, jossa voi varauksetta luottaa itseensä ja ikään kuin täyttää omat vaatimuksensa, on äärimmäisen pieni.
Tavallisen nettifoorumihapatuksenkin aikaansaaminen voi olla hankalaa ja tuskallisen aikaa vievää, jos ei luota itseensä. Saati sitten todellisessa elämässä, jossa huoliteltu ulosanti ja ediitin viuhuttaminen ja itsensä mahdollisimman fiksuna esittäminen ei ole helppoa, kun pitää toimia nopeasti. Tällöin mielummin sulkeutuu kuoreensa ja pitää itsetuntoa yllä epärealistisin kuvitelmin ja haavein.
Tämä kirjoitettu nyt varmaan tuoksahtaa kyyniseltä ja mädältä, mutta pitää muistaa, että yksinkertaistava raadollisuus on vain yksi, sinänsä hedelmällinen, näkökulma itseen. Se sopii minusta ketjun henkeen.
hannes_kon tavoin pitää tässä vaiheessa vähän laittaa varauksia. Oikeasti minä en mitenkään eriskummallinen ihminen ole. Pärjään tässä maailmassa ihan ok. Se on totta. Valittua raadollista, kyynistä näkökulmaa havainnollistaakseni sopii tässäkin selittää, miksi toimin tässä juuri näin. Äkkäsin tarpeen puolustella itseäni, etten värittäisi liiallista kuvaa tallustelevasta oireyhtymästä. Sitä tuskin useimmille muutenkaan teen. Mutta jokin tarve tuli kuitenkin, mikä viestii itseluottamuksen murenemisesta. Samasta asiasta viestii myös se, että mukaan piti vetää ketjun aloittajan varaukselliset huomautukset ja anteeksipyytelyt. Piilottaa siis oma epävarmuuteni ikään kuin ketjun idean taakse.
En kuitenkaan ole missään nimessä hengeltäni kyyninen, sillä osaan nauttia elämästä ja hyväksyä aidon ilon. Toki tietynlainen kyynisyys, ironisuus ja varauksellisuus seuraa kaikkea tekemistä ja siihen on helppo palata. Sisimmässäni kuitenkin, yksinkertaisesti, kärsistäen ja raadollistaen haluaisin toki olla koko maailmaa ympäröivä sädekehä. Epäilen, että haluan sitä ehkä enemmän kuin joku toinen, vaikka ihmisillä usein toki on pahana tapana kuvitella kaikkien muidenkin olevan pohjimmiltaan samanlaisia kuin he itse. Tuo edellinen lause verraton esimerkki kyynisväritteisestä ironiasta (tai oikeastaan ironisuudesta, koska tekijältäkin lause lipsahti ihan tuosta vaan, pakertamatta), kuten vähänkään tarkka lukija huomannee.
Luulen, että ihan pohjimmiltanikin koen jotakuta vahvemmin tarvetta olla jotakin. Tähän syynä luulisin olevan sen, että lapsena koulussa tie kukkulan huipulle oli tukittu.
Nyt muuten huomaan näpytteleväni sellaisella paatoksella, että itseluottamus on kääntänyt selkävoiton. Jos olisin fiksu, vetäisin henkeä.
.................................
Kaikkivoipaisuuden koti oli joskus esimerkiksi kuulas talviyö. Sielua hyväili jokin muodoton tunne siitä, että juuri minä olen lahjakas ja erityisen merkityksellinen.
Tämän tunteen ainakin minä käsitän sellaiseksi, ettei sitä missään todellisessa elämässä saa aikaan, vaikka samanhenkisiä kiksejä toki voi saada esimerkiksi nettikirjoittelusta. Mutta tässäkin ollaan jo tosimaailmassa. Mikään aukikirjoitettu ei enää voi saavuttaa samankaltaista muodotonta pätevyyttä; ei ole sattumaa, että minäkin olen nuoruuteni haaveillut runoilemisesta ja tuskissani rustaillutkin. Runossa voi kuvitella tuon muodottoman ajatuksen siirtyneen sanoiksi sellaisenaan, täydellisenä.
Huomioitavaa on kyllä se, että huono itseluottamus ja epärealistiset vaatimukset eivät ole ainoita syitä siihen, miksi ihminen joutuu sulkeutumaan ja puolustelemaan. On olemassa pelkoja, joista ei tässä enempää. Mutta esimerkiksi kirjan lukeminen voi olla tuskallista, jos joutuu pelkäämään ja karsinoimaan omia mielenliikkeitään, koska kammoksuu tiettyjä tuttuja teemoja. Näin oli joskus. Totuuttakin joutuu pelkäämään, mutta jossakin määrin pitää uskaltaa luottaa siihen, että itseä koskien on itse totuuden ylin auktoriteetti, ja tällöin itseluottamus ja tavallaan kyky pärjätä ja elää valitsemallaan tavalla on totuuden mittarina se tärkein.
Viimeksi muokattu: