Myyrmannin pommittajan ja Jokelan surmaajan taustoista näyttää löytyvän eristäytyneisyyttä, epäsosiaalisuutta ja epävarmuutta sekä intensiivistä harrastuneisuutta ja idioottimaista ideoiden palvontaa murrosiässä.
Omastani myös. Edellä mainitut murhaajat olivat mieleltään sairaita. Itse en käsitykseni mukaan ole sitä koskaan ollut. Kuitenkin tunnen jonkinlaista yhteyttä näiden kahden tyypin taustoihin. Tuntuu, että me kaikki kolme olemme kokeneet samansuuntaisia pettymyksiä ja epäonnistumisia suunnilleen samaan aikaan elämässä.
Luulen, että myös lukuisilla muilla on ollut näin.
Myyrmannin ja Jokelan tapauksissa tekijä on ollut siis sairas. En osaa sanoa, altistavatko murrosikäisen joukkoon kuulumattomuuden tunteet mielisairauksia vai toisin päin, vai onko mitään yhteyksiä.
Joka tapauksessa tuo nyt jo kymmenen vuoden takainen murrosikä tuntuu ajalta, jolloin olin todella idiootti, ja itse pelkään myös, että olin vaarassa joutua henkisesti ja ideologisesti ei nyt vaarallisille, mutta järjettömille raiteille.
Itse en koskaan ole ollut itsetuhoinen tai väkivaltainen. Sen sijaan olin/olen sosiaalisesti kömpelö, itseäni ylianalysoiva, ehkä jonkin verran pakkomielteinenkin. Näistä johtuen taas koen olleeni henkisesti eristäytynyt, jossain määrin jopa fyysisesti. Lisäksi näen nyt olleeni katkera, kyyninen ja, suoraan sanoen, mulkku.
Nämä kai ovat kaikki murrosikäiselle tuttuja juttuja. Kun nyt katsoo taaksepäin, niin näen siellä asioita, jotka eivät olleet ehkä ihan ok ja asiaankuuluvia kehitysvaiheita kaikille murkuille.
Ensinnäkin oli tuo sosiaalinen juttu, jota en vain koskaan oppinut, tuskin siis vieläkään. Tuota sitten kompensoin kummallisuudellani ja käsittelin itse itsesäälillä. Jos olisin pimahtanut ja tappanut paljon ihmisiä, niin luokkakaverit tuskin olisivat sanoneet että ”tätä osattiin odottaa, niin kummallinen se oli.” Ehkä olin lievästi erikoinen, mutta en jäänyt ainakaan fyysisesti kaveripiirien ulkopuolelle. Ainakaan koulussa.
Sisäisesti tuo aika oli ihan erilaista. Jatkuvaa epävarmuutta, epäonnistumisen tunnetta ja vaikeasti kohdennettavaa katkeruutta. Tuota ”systeemi on paska” –asennetta, jota nyt ”aikuisena” ymmärtää ja katsoo ”ymmärtäen”.
Luulen, että moni pakenee näitä asioita ideologioihin ja pakkomielteisiin, niin minäkin. En tiedä olisiko toisissa olosuhteissa oma valintani ollut pommien rakentelu tai äärioikeistolaisuus/vasemmistolaisuus. Tuskin kuitenkaan juonien punominen toisten päänmenoksi.
Lienee onni, että toinen pakkomielteeni oli urheilu, joka vie energiaa ”pahanteolta” ja jonka uskon kuitenkin loppujen lopuksi olevan henkisesti tervehdyttävää. Tosin oli se kyllä hullua aikaa. Kun yläasteelainen urheilee talvisin koulupäivien jälkeen 4-6 tuntia ja viikonloppuna sitten vähän enemmän, niin kyllä siinä muut asiat kärsivät. Tuota järjetöntä urheilua kesti lukion ekalle, ehkä tokalle asti.
Toinen pakkomielle oli historia, joka taas oli jossain määrin vaarallisempaa. Siinä minua kiinnostivat varsinkin suomalainen esiteollinen yhteiskunta, natsivaltakunta ja suomalainen sodanjohto.
Nyt on pakko tehdä selväksi, etten koskaan ole kokenut minkäänlaista sympatiaa natsien ideologiaa kohtaan. En ole edes pienimissä määrin väkivaltainenkaan. Sen sijaan jälkeenpäin ajatellen noita kolmea kiinnostuksen kohdetta yhdistää niiden hierarkkisuus, selkeys ja järjestelmällisyys. Kun oma eläminen yhteisössä tuntui liian monimutkaiselta, turvaa haki lukemalla asioista, jotka olivat selkeitä.
Jos tiedostavana lukiolaisena olisin saanut käsiini Platonia ja Nietzscheä, niin varmasti olisi niistä löytänyt pelottavia ajatuksia. Toisaalta molemmat suodattuivat varmasti ajatteluun muita kautta. Pentti Linkola, jota nyt halveksin, tuntui silloin mielenkiintoiselta tyypiltä. Teinipojille näyttäisi olevan mieluista tämä asepukujen ja auktoriteettien ja yli-ihmisyyden sympatisointi. Kun omat tunteet ovat liian vaikeita, niin ne halutaan tukahduttaa, ja kannatetaan järjestelmää, jossa tunteet, tavoitteet ja halut ovat alistettuja jollekin idealle tai johtajalle.
Oikeastaan omalta kohdaltani auktoriteettiluoton menettämiseen vaadittiin armeijan käyminen. Sivareille voisinkin oikeastaan sanoa, että mikään ei saa helpommin halveksumaan tiettyjä armeijan piirteitä ja varsinkaan sotaa, kuin intin käyminen.
Näin kymmenen vuoden jälkeen pystyn puhtaalla omalla tunnolla sanomaan, etten ole ollut rasisti, skini tai natsi. Ajattelin kuitenkin siis silloin, että hierarkkinen, käskynjaoltaan selvä maailma olisi jotenkin parempi paikka elää. Sellainen, jossa kartanonherra olisi kartanonherra, tehtaanjohtaja oli tehtaanjohtaja ja tsaari tsaari. Jossa työmiehen poika olisi työmies, torpparin pojasta tulisi torppari. Jossa miehen tehtävä on hankkia leipä pöytään ja perheen tehtävä on tukea miestä tässä toimessa ja totella. Helppoa ja yksinkertaista.
Edellä mainitusta herää mielenkiintoinen itseanalyysitehtävä: olinko sovinisti? En, jos se tarkoittaa olinko naisvihamielinen. Toisaalta ei kai voi muuta kuin myöntää, että epäsosiaalisuus näkyi siinä, että yhteiskuntamalli, jossa puolet väestöstä on ikään kuin ”poissa pelistä” ja alistettu lähtökohtaisesti, tuntui vetävältä. Jos en ollut vihamielinen, niin käytännön sovinisti kuitenkin, ja loppujen lopuksi sitten asia on sama.
Silmiään pyöritellen voisi sanoa, että oli siinä teinipojalla unelma. Kannattaa nyt yhteiskuntamallia, jossa pääsisi sukupuolensa perusteella nousemaan yhden askelman, kun muuten ei pysty.
Tuo murrosiän mustavalkoisuus ja ”kaikki on mua vastaan ja tyhmiä” –juttu on nyt ohi, mutta tuoreessa muistissa. Ehkä tällaisen avautumisen jälkeen tuntuu lukijasta siltä, että hannes oli yks hullu pikku paskiainen. Äh, tällainen kirjoitus ja itsereflektio, jossa summataan pitkän ajan henkinen elämä muutamaan ranskalaiseen viivaan, on järisyttävämpi, kuin itse kokemus. Sitä paitsi ajattelu oli aina paljon kärkevämpää kuin toiminta. Olin siis se säälittävä tyyppi, jolla oli suuret puheet (joita ei kyllä edes koskaan puhuttu ääneen), mutta olemattomat teot. En ollut kenellekään vaaraksi, mutta jos ajatteluni olisi kehittynyt samaan suuntaan, olisi se johtanut ilottomaan, katkeraan ja kyyniseen elämään, jota taas en nykyisin koe eläväni.
Kirjoitin tämän kuitenkin siitä syystä, että joskus tulee ajatelleeksi, olisiko tuo murrosiän pelleily sittenkin saattanut aiheuttaa pahempaakin jälkeä ja onko tuo sukua näille pimahtamisille. Kun luin Myyrmannin pommittajan isän kirjoittaman kirjan pojastaan, niin siellä oli niin paljon hetkiä ja huomioita, joista tunnistin omia kokemuksiani kymmenen vuoden takaa. Se oli jotenkin pelottavaa, ja herättää kyllä ajatuksia. Ovatko kaikki murrosikäiset sekaisin, ja mistä se johtuu. Jos kaikki eivät ole, niin olinko minä sekaisin ja jos, niin miksi? Ja jos vika on murrosiän, niin ok. Mutta jos esim. yhteiskunnassa on jotain, joka aiheuttaa tällaista ahdistusta, niin mikä, ja miten siitä päästään eroon.
Omastani myös. Edellä mainitut murhaajat olivat mieleltään sairaita. Itse en käsitykseni mukaan ole sitä koskaan ollut. Kuitenkin tunnen jonkinlaista yhteyttä näiden kahden tyypin taustoihin. Tuntuu, että me kaikki kolme olemme kokeneet samansuuntaisia pettymyksiä ja epäonnistumisia suunnilleen samaan aikaan elämässä.
Luulen, että myös lukuisilla muilla on ollut näin.
Myyrmannin ja Jokelan tapauksissa tekijä on ollut siis sairas. En osaa sanoa, altistavatko murrosikäisen joukkoon kuulumattomuuden tunteet mielisairauksia vai toisin päin, vai onko mitään yhteyksiä.
Joka tapauksessa tuo nyt jo kymmenen vuoden takainen murrosikä tuntuu ajalta, jolloin olin todella idiootti, ja itse pelkään myös, että olin vaarassa joutua henkisesti ja ideologisesti ei nyt vaarallisille, mutta järjettömille raiteille.
Itse en koskaan ole ollut itsetuhoinen tai väkivaltainen. Sen sijaan olin/olen sosiaalisesti kömpelö, itseäni ylianalysoiva, ehkä jonkin verran pakkomielteinenkin. Näistä johtuen taas koen olleeni henkisesti eristäytynyt, jossain määrin jopa fyysisesti. Lisäksi näen nyt olleeni katkera, kyyninen ja, suoraan sanoen, mulkku.
Nämä kai ovat kaikki murrosikäiselle tuttuja juttuja. Kun nyt katsoo taaksepäin, niin näen siellä asioita, jotka eivät olleet ehkä ihan ok ja asiaankuuluvia kehitysvaiheita kaikille murkuille.
Ensinnäkin oli tuo sosiaalinen juttu, jota en vain koskaan oppinut, tuskin siis vieläkään. Tuota sitten kompensoin kummallisuudellani ja käsittelin itse itsesäälillä. Jos olisin pimahtanut ja tappanut paljon ihmisiä, niin luokkakaverit tuskin olisivat sanoneet että ”tätä osattiin odottaa, niin kummallinen se oli.” Ehkä olin lievästi erikoinen, mutta en jäänyt ainakaan fyysisesti kaveripiirien ulkopuolelle. Ainakaan koulussa.
Sisäisesti tuo aika oli ihan erilaista. Jatkuvaa epävarmuutta, epäonnistumisen tunnetta ja vaikeasti kohdennettavaa katkeruutta. Tuota ”systeemi on paska” –asennetta, jota nyt ”aikuisena” ymmärtää ja katsoo ”ymmärtäen”.
Luulen, että moni pakenee näitä asioita ideologioihin ja pakkomielteisiin, niin minäkin. En tiedä olisiko toisissa olosuhteissa oma valintani ollut pommien rakentelu tai äärioikeistolaisuus/vasemmistolaisuus. Tuskin kuitenkaan juonien punominen toisten päänmenoksi.
Lienee onni, että toinen pakkomielteeni oli urheilu, joka vie energiaa ”pahanteolta” ja jonka uskon kuitenkin loppujen lopuksi olevan henkisesti tervehdyttävää. Tosin oli se kyllä hullua aikaa. Kun yläasteelainen urheilee talvisin koulupäivien jälkeen 4-6 tuntia ja viikonloppuna sitten vähän enemmän, niin kyllä siinä muut asiat kärsivät. Tuota järjetöntä urheilua kesti lukion ekalle, ehkä tokalle asti.
Toinen pakkomielle oli historia, joka taas oli jossain määrin vaarallisempaa. Siinä minua kiinnostivat varsinkin suomalainen esiteollinen yhteiskunta, natsivaltakunta ja suomalainen sodanjohto.
Nyt on pakko tehdä selväksi, etten koskaan ole kokenut minkäänlaista sympatiaa natsien ideologiaa kohtaan. En ole edes pienimissä määrin väkivaltainenkaan. Sen sijaan jälkeenpäin ajatellen noita kolmea kiinnostuksen kohdetta yhdistää niiden hierarkkisuus, selkeys ja järjestelmällisyys. Kun oma eläminen yhteisössä tuntui liian monimutkaiselta, turvaa haki lukemalla asioista, jotka olivat selkeitä.
Jos tiedostavana lukiolaisena olisin saanut käsiini Platonia ja Nietzscheä, niin varmasti olisi niistä löytänyt pelottavia ajatuksia. Toisaalta molemmat suodattuivat varmasti ajatteluun muita kautta. Pentti Linkola, jota nyt halveksin, tuntui silloin mielenkiintoiselta tyypiltä. Teinipojille näyttäisi olevan mieluista tämä asepukujen ja auktoriteettien ja yli-ihmisyyden sympatisointi. Kun omat tunteet ovat liian vaikeita, niin ne halutaan tukahduttaa, ja kannatetaan järjestelmää, jossa tunteet, tavoitteet ja halut ovat alistettuja jollekin idealle tai johtajalle.
Oikeastaan omalta kohdaltani auktoriteettiluoton menettämiseen vaadittiin armeijan käyminen. Sivareille voisinkin oikeastaan sanoa, että mikään ei saa helpommin halveksumaan tiettyjä armeijan piirteitä ja varsinkaan sotaa, kuin intin käyminen.
Näin kymmenen vuoden jälkeen pystyn puhtaalla omalla tunnolla sanomaan, etten ole ollut rasisti, skini tai natsi. Ajattelin kuitenkin siis silloin, että hierarkkinen, käskynjaoltaan selvä maailma olisi jotenkin parempi paikka elää. Sellainen, jossa kartanonherra olisi kartanonherra, tehtaanjohtaja oli tehtaanjohtaja ja tsaari tsaari. Jossa työmiehen poika olisi työmies, torpparin pojasta tulisi torppari. Jossa miehen tehtävä on hankkia leipä pöytään ja perheen tehtävä on tukea miestä tässä toimessa ja totella. Helppoa ja yksinkertaista.
Edellä mainitusta herää mielenkiintoinen itseanalyysitehtävä: olinko sovinisti? En, jos se tarkoittaa olinko naisvihamielinen. Toisaalta ei kai voi muuta kuin myöntää, että epäsosiaalisuus näkyi siinä, että yhteiskuntamalli, jossa puolet väestöstä on ikään kuin ”poissa pelistä” ja alistettu lähtökohtaisesti, tuntui vetävältä. Jos en ollut vihamielinen, niin käytännön sovinisti kuitenkin, ja loppujen lopuksi sitten asia on sama.
Silmiään pyöritellen voisi sanoa, että oli siinä teinipojalla unelma. Kannattaa nyt yhteiskuntamallia, jossa pääsisi sukupuolensa perusteella nousemaan yhden askelman, kun muuten ei pysty.
Tuo murrosiän mustavalkoisuus ja ”kaikki on mua vastaan ja tyhmiä” –juttu on nyt ohi, mutta tuoreessa muistissa. Ehkä tällaisen avautumisen jälkeen tuntuu lukijasta siltä, että hannes oli yks hullu pikku paskiainen. Äh, tällainen kirjoitus ja itsereflektio, jossa summataan pitkän ajan henkinen elämä muutamaan ranskalaiseen viivaan, on järisyttävämpi, kuin itse kokemus. Sitä paitsi ajattelu oli aina paljon kärkevämpää kuin toiminta. Olin siis se säälittävä tyyppi, jolla oli suuret puheet (joita ei kyllä edes koskaan puhuttu ääneen), mutta olemattomat teot. En ollut kenellekään vaaraksi, mutta jos ajatteluni olisi kehittynyt samaan suuntaan, olisi se johtanut ilottomaan, katkeraan ja kyyniseen elämään, jota taas en nykyisin koe eläväni.
Kirjoitin tämän kuitenkin siitä syystä, että joskus tulee ajatelleeksi, olisiko tuo murrosiän pelleily sittenkin saattanut aiheuttaa pahempaakin jälkeä ja onko tuo sukua näille pimahtamisille. Kun luin Myyrmannin pommittajan isän kirjoittaman kirjan pojastaan, niin siellä oli niin paljon hetkiä ja huomioita, joista tunnistin omia kokemuksiani kymmenen vuoden takaa. Se oli jotenkin pelottavaa, ja herättää kyllä ajatuksia. Ovatko kaikki murrosikäiset sekaisin, ja mistä se johtuu. Jos kaikki eivät ole, niin olinko minä sekaisin ja jos, niin miksi? Ja jos vika on murrosiän, niin ok. Mutta jos esim. yhteiskunnassa on jotain, joka aiheuttaa tällaista ahdistusta, niin mikä, ja miten siitä päästään eroon.