Ai jaa? Minäkin luin Iltsun, mutta en löytänyt 'positiivisia kommentteja'.
Aikamoisen oksennusastian Niklas on tarjonnut kommentoijille. Satoja kommentteja blogiin, osa kiittelee rohkeudesta, osa on sitä mieltä, ettei noin varakkaalla ihmisellä saa olla tuollaisia tuntemuksia...
Kuinka pitkälle pitää voida antaa anteeksi, ymmärtää edellisen sukupolven vaikeuksia ja sitä miten toisesta on tullut sellainen kuin on? Vaikea sanoa. Jokainen, joka on elänyt elämää, jossa jonkinlainen virtahepo (alkoholismi, persoonallisuushäiriöt, mielenterveysongelmat) asuu olohuoneessa, tietää että se on veteen piirretty viiva. Osittain omankin mielenterveyden kannalta anteeksianto olisi terveellistä, voi itse jopa toivoa omaavansa siihen kykyä, mutta monesti se on myös mahdotonta.
Jostain syystä asiaa kommentoivat innokkaasti myös ne, joilla ei virtahepo- kokemusta ole.
Vaikka kallistun sille suunnalle, että jossain kohtaa elämäänsä aikuinen ihminen ottaa vastuun itse ['ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus' (copyright Ben Furman)], en myöskään voi kieltää lapsuuden kokemusten merkitystä. Osa ihmisistä ei löydä toipumisen tietä koskaan. En kuitenkaan usko luetun perusteella, että Niklas Herlin elää jatkuvassa traumassa isänsä suhteen, halusipahan vain korjata asiat totuudenmukaiseksi omalta näkökannaltaan. Luetun perusteella Niklas oli isän 'valittu', joka ei perintökruunua sitten huolinutkaan. Paljon mahdollista, että isän suuttumus kohdistui eniten juuri häneen.
Moni tuolla blogin kommenttiosiossa kuitenkin on saanut äänen itselleen ja omille tuntemuksilleen, joten näyttäisi vähintäänkin siltä, että Niklas on tarjonnut terapiakanavan 'kusipäävanhemmista' kärsiville.
Kirja itsessään on sitten jo ihan toinen juttu.