Vanhoja valokuvia katsellessa tuli mieleen eräästä otoksesta, että "onpas maailma pieni". Tuon lauseen olen itsekin päästänyt suustani, etten sanoisi jopa lukuisia kertoja, johtuen luultavasti maailman pienuudesta. Leikki sikseen, olisi hauska kuulla myös palstaturinoitsijoiden kokemuksia tuosta tunteesta, aloitan tällä mieleeni juolahtaneella tarinalla.
Hiipivä nälkä kitusissä kapusimme kahden kaverini kanssa ulos lennolta Helsinki-Toronto. Nopea auton vuokraus oli ensimmäinen ajatus mielissämme matkalla kohti lähestyvää lyhyttä pyrähdystä kohti Niagaraa. Koneessa jaettiin jotain ihme lappusia, joihin olisi pitänyt kertoa oletko turisti, paljonko on massia mukana taaloissa vai oletko huumekuriiri. Valitettavasti olin Max Cannon-päissäni kirjoittanut lomakkeeseen, että olen Ted, maitomies. Jouduin sellaiseen huoneeseen, joita näkee niissä tyhmissä amerikkalaisleffoissa. Kaksi setää ja lasiseinät. Tämä alustus ei kuulu mitenkään koko tarinan pointtiin, halusin vain saada mielenkiintonne kohoamaan. Kävellessäni ulos huoneesta mietin että onpa pitkä käytävä. Setä takissaan ilmoitti, että seuraa minua. "Ne sun kaksi hippikaveria on jo tuolla hermostuneita sua tunnin odotelleet".
Paras ja mahdollinen oli ainut laatumääritelmä tulevalle alustallemme saapuessamme Hertzin autonjakelupisteelle. YYZ-rekisterinumerollista kiesiä ei ollut saatavilla, jota ihmettelimme suuresti. Siitä huolimatta laitoimme tuon kyseisen kappaleen soimaan mukana tuomaltani levyltä, koska pakkohan sitä vaan on Pearson International Airportilla kuunnella.
Aloimme siinä taittaa pikkuhiljaa ensimmäistä etappia kun oikeasti totesimme, että nyt kurnii jo todenteolla. Sovimme, että seuraavasta mahdollisesta liittymästä sivuun ja pikaruokalaan, jenkkiässä kun ei oikein ole muita mahdollisuuksia motarilta. Liittymä tuli ja niin tuli myös ensimmäinen McDonalds. Kurvasimme Cadillacin nätisti etuoven viereen ja nousimme mitä rehvakkaammin kyydistä. Samaan aikaan havaitsin mattamustan Chevy Vanin rullaavan automme taakse. Olin jo aikaisemmin tottunut tarkkailemaan aina Valloissa rekkareita, joten en ihmetellyt sen suuremmin kun auto oli New York-state -kilvellä varustettu, olimmehan itsekin juuri kohti Buffaloa matkalla, ihan rajan tuntumassa siis.
Hirveä arvontakilpailu oli menossa siinä jonotellessa, että mitä purilaisia ja miten monta ja kelle, kun aloin mielessäni kuulemaan jonossa takanani puhuttavan selvästi suomea. Ilmaisin huolestuneisuuteni ystävilleni, jotka kielsivät hourailuni. Vasta kun pakotin pojat keskittymään, niin kaverini sanoi samalla taaksepäin katsoessaan; "Ei voi olla vittu totta.." Siinä ne kaksi, 18-vuotta - eli koko junnuikänsä - naapureina asunutta kollia halaili keskellä Ontariolaista Mäkkäriä. Toki seuraavaan kymmeneen vuoteen eivät olleet tietääkseni pitäneet yhteyksiä. Toinen lensi jotain 8000 km ja ajoi suoraan siihen ekaan Mäkkäriin, johon toinen oli 8 hengen ryhmällä sillä Vanilla ajanut suoraan New Yorkista asti yhdellä pysähdyksellä. Ja se mäkki ei ollut edes siinä tien vieressä. Silloin oli maailma pieni.
Hiipivä nälkä kitusissä kapusimme kahden kaverini kanssa ulos lennolta Helsinki-Toronto. Nopea auton vuokraus oli ensimmäinen ajatus mielissämme matkalla kohti lähestyvää lyhyttä pyrähdystä kohti Niagaraa. Koneessa jaettiin jotain ihme lappusia, joihin olisi pitänyt kertoa oletko turisti, paljonko on massia mukana taaloissa vai oletko huumekuriiri. Valitettavasti olin Max Cannon-päissäni kirjoittanut lomakkeeseen, että olen Ted, maitomies. Jouduin sellaiseen huoneeseen, joita näkee niissä tyhmissä amerikkalaisleffoissa. Kaksi setää ja lasiseinät. Tämä alustus ei kuulu mitenkään koko tarinan pointtiin, halusin vain saada mielenkiintonne kohoamaan. Kävellessäni ulos huoneesta mietin että onpa pitkä käytävä. Setä takissaan ilmoitti, että seuraa minua. "Ne sun kaksi hippikaveria on jo tuolla hermostuneita sua tunnin odotelleet".
Paras ja mahdollinen oli ainut laatumääritelmä tulevalle alustallemme saapuessamme Hertzin autonjakelupisteelle. YYZ-rekisterinumerollista kiesiä ei ollut saatavilla, jota ihmettelimme suuresti. Siitä huolimatta laitoimme tuon kyseisen kappaleen soimaan mukana tuomaltani levyltä, koska pakkohan sitä vaan on Pearson International Airportilla kuunnella.
Aloimme siinä taittaa pikkuhiljaa ensimmäistä etappia kun oikeasti totesimme, että nyt kurnii jo todenteolla. Sovimme, että seuraavasta mahdollisesta liittymästä sivuun ja pikaruokalaan, jenkkiässä kun ei oikein ole muita mahdollisuuksia motarilta. Liittymä tuli ja niin tuli myös ensimmäinen McDonalds. Kurvasimme Cadillacin nätisti etuoven viereen ja nousimme mitä rehvakkaammin kyydistä. Samaan aikaan havaitsin mattamustan Chevy Vanin rullaavan automme taakse. Olin jo aikaisemmin tottunut tarkkailemaan aina Valloissa rekkareita, joten en ihmetellyt sen suuremmin kun auto oli New York-state -kilvellä varustettu, olimmehan itsekin juuri kohti Buffaloa matkalla, ihan rajan tuntumassa siis.
Hirveä arvontakilpailu oli menossa siinä jonotellessa, että mitä purilaisia ja miten monta ja kelle, kun aloin mielessäni kuulemaan jonossa takanani puhuttavan selvästi suomea. Ilmaisin huolestuneisuuteni ystävilleni, jotka kielsivät hourailuni. Vasta kun pakotin pojat keskittymään, niin kaverini sanoi samalla taaksepäin katsoessaan; "Ei voi olla vittu totta.." Siinä ne kaksi, 18-vuotta - eli koko junnuikänsä - naapureina asunutta kollia halaili keskellä Ontariolaista Mäkkäriä. Toki seuraavaan kymmeneen vuoteen eivät olleet tietääkseni pitäneet yhteyksiä. Toinen lensi jotain 8000 km ja ajoi suoraan siihen ekaan Mäkkäriin, johon toinen oli 8 hengen ryhmällä sillä Vanilla ajanut suoraan New Yorkista asti yhdellä pysähdyksellä. Ja se mäkki ei ollut edes siinä tien vieressä. Silloin oli maailma pieni.