Ruotsalainen hammaslääkäri Dr. Alban lauleskeli joskus: Guess who´s coming to dinner, Carolina. Helppoa purtavaa ei tästä eineestä tule, vaan hammastikkujen kanssa pitää jämät kaivaa hampaiden välistä.
Joukkueiden viimeaikainen vire on ollut tyystin erisuuntainen. Devils oli yksi NHL:n kuumimmista joukkueista aina joulukuusta maaliskuulle saakka. Viimeiset kymmenen ottelua joukkue haki itseään ja pisteet olivat kiven alla, kuten viime keväänäkin, jolloin Rangers lähetti punamustat pikaisesti kesälaitumille. Canes puolestaan äityi hurjaan esitykseen runkosarjan päätteeksi. Kaksi viimeistä ottelua päättyivät tappioon, mutta sitä ennen raleighilaiset viilettivät yhdeksään perättäiseen voittoon.
Vaikea sanoa, kummalla joukkueella on nyt yliote. Carolinalla on riski vajota samanlaiseen lamaan kuin Devilsillä pitkän voittoputken päätteeksi. Paha sanoa, millainen peikko Devils-pelureiden niskassa on kohdata katkeria tappioita aiheuttanut, alati paha vastus Carolina. Toinen kynnys tuntuu äkkiseltään olevan päästä ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon.
Tämän Devils-joukkueen pitäisi toisaalta nimenomaan olla playoffeja varten rakennettu joukkue. Runko on ollut vuosia kasassa ja viimeisimmät hankinnat Shanahan, Holik ja Rolston tietävät kyllä, mistä näissä karkeloissa on kyse.
Näillä joukkueilla on lähimenneisyydessä monia katkeransuloisia kohtaamisia, joista lähinnä Carolinan faneilla on mukavia muistoja. Vuonna 2001 Devils jyräsi avauskierrokselta jatkoon. Sen jälkeen tahti onkin ollut toinen. Kevin Weekes ja Arturs Irbe pimensivät keväällä 2002 Devilsin tähdet ja vuonna 2006 tulikuuman Devilsin playoff-rynnistys katkesi lyhyeen. Yhteistä näille playoff-sarjoille on se, että voittaja on edennyt Stanley cup -finaaleihin saakka.
Runkosarjassa Devils keräsi 51 voittoa ja kaikkiaan 106 pistettä vieden siis Atlantin divisioonan nimiinsä. Carolina voitti 45 peliä ja haali kasaan 97 pistettä.
Joukkueiden parhaat pistemiehet runkosarjassa olivat:
Devils
Zach Parise, 45+49=94
Patrik Elias, 31+47=78
Jamie Langenbrunner, 29+40=69
Travis Zajac, 20+42=62
Brian Gionta, 20+40=60
Canes
Ray Whitney, 24+53=77
Eric Staal, 40+35=75
Tuomo Ruutu, 26+28=54
Rod Brind´Amour, 16+35=51
Sergei Samsonov, 16+32=48
Pienet arviot osa-alueittain:
Hyökkäys
Devilsillä on kokonaisuutena pieni yliote, koska paperilla sillä on laadukkaampi nippu ja syvyyttä hyökkäyksessä sekä rutkasti ratkaisuihin kykeneviä pelaajia. Tämä siis mitenkään aliarvioimatta Carolinaa Whitneyn, Staalin ja Brindyn johdolla.
Tämä kausi oli Devilsille pitkästä aikaa iloinen myös toimivan hyökkäyspelin johdosta. 244 maalia on huikea parannus viime vuoteen nähden. Parise ja Elias heiluttivat tahtipuikkoa ja saivat mainiota säestystä Langenbrunnerilta ja Zajacilta.
Vastaan asettuu erittäin liikkuva ja hanakasti päällekäyvä Canes-hyökkäys. Tämä sarja on hyvä mittari Devilsin hyökkääjien puolustuspelaamiselle, koska pakit yksin eivät pysäytä Whitneytä ja kumppaneita.
Suurimmat tähdet saavat varmasti kovaa kohtelua osakseen, joten sellaisten herrojen kuin Clarkson, Gionta, LaRose ja Samsonov on tarjottava tulitukea.
Devilsin hyökkäyksessä Dainius Zubrus on usein pelannut erikoistehtävissä ja on pimentänyt muun muassa Jagrin. Zubes voidaan hyvinkin nähdä painostamassa esimerkiksi Whitneytä tai Staalia.
Puolustus
Kiekollisessa osaamisessa Canes vie pidemmän korren. Canesin pakit ovat netonneet 170 pistettä kauden aikana, kun vertailun vuoksi Devils-pakit ovat keränneet vain 127 pistettä. Kummaltakin joukkueelta puuttuu riveistään selkeä ykköspakki, mutta kaikkiin kolmeen pariin on pistää päteviä pelimiehiä. Molempia yhdistää myös se, että pakisto on mainettaan parempi.
Devilsillä kysymykseksi nousee se, miten pakisto pystyy nostamaan tasoaan pudotuspeleissä. Vaikka mukana on monia kokeneita pelaajia, Colin White on periaatteessa ainoa playoff-konkari. Pelon aihe on Paul Martinin loukkaantuminen. Ilman häntä Devilsin puolustus on ollut kovin tuuliajolla.
Tällä osa-alueella Carolinalla on pienoinen etu lähinnä tuon laadukkaan tulituen ansiosta. Pakisto leventää hyvin Carolinan hyökkäysvoimaa, joka ei ole niin kova kuin mestaruusvuonna 2006.
Maalivahdit
Marty vastaan Cam. Molempia maaleja vartioi huippuhyvät kassarit. Molemmat pystyvät mahdottomiin torjuntoihin. Molemmat torjuvat voittoja joukkueilleen. Molemmat pitävät joukkueitaan pystyssä.
Mielenkiintoista on nähdä, miten Marty suoriutuu tänä vuonna. Pitkän loukkaantumisen jälkeen ottelutuntuma on vasta palannut ja huikean alun jälkeen tuli odotettukin lasku ja muutama heikompi peli. Yhtä kaikki, Marty on Devilsin tärkein pelaaja.
Erot tällä osa-alueella ovat minimaaliset, ja vasta ottelut näyttävät, kumman eduksi tämä osio kääntyy.
Erikoistilanteet
Canesin merkittävin ase on toimiva ylivoimapeli, jolla se kaataa Devilsin, jos on kaataakseen. Tasaviisikoin Devilsin neljä ketjua ovat mielestäni kokonaisuutena laadukkaammat kuin Carolinan.
Devilsillä on toimiva ykkösnyrkki ylivoimaan, mutta kakkosylivoima Shanahan-Zubrus-Gionta-Oduya-Rolston ei ole mitenkään häävi koostumus. Tuosta viisikosta puuttuu selkeä pelintekijä.
Devilsin alivoimapelaaminen on vastavuoroisesti todellisessa puntarissa, kun Babtshuk, Whitney ja kumppanit tarjoavat haastetta. Colin White onkin ottelusarjan kannalta yksi avainpelaajista. White pelaa varmasti leijonanosan alivoimasta ja mahdollisista loppuhetkistä viidellä kuutta vastaan. Martinin tavoin White on avainroolissa, sillä ilman häntä alivoimanelikko on vaikeuksissa.
Hieman yllätyin, kun Carolinan yv-prosentti on kuitenkin vain liigan keskitasoa, 18,7 prosenttia. Devilsillä on prosentuaalisesti tehokkaampi yv (18,9) prosenttia. Selityksenä lie kuitenkin se, että vertailussa on liigan ääripäät. Carolina on pelannut liigassa eniten ylivoimaa (374 kertaa ja osunut 70 kertaa) ja Devils puolestaan vähiten (307 kertaa ja on osunut 58 kertaa).
Tässä vielä jotain listaa pelaajista, joita kannattaa kyttäillä.
White: Edellä tuli jo perusteltua Whiten merkitystä. Äijä on jäällä jokaisessa ratkaisutilanteessa. Hänen onnistumisensa on yksi avain koko sarjan kannalta.
Elias vastaan Whitney. Joukkueiden taitavimmat pelaajat ovat suuressa vastuussa hyökkäyspelin tehoista. Molemmilla on poikkeuksellinen lahja ruokkia ketjukavereita ja tilanteen salliessa ratkaista itsekin.
Brind´Amour vastaan Madden. Nämä konkarit tulevat kohtaamaan varmasti aloitusringissä lukuisia kertoja.
Langenbrunner vastaan Staal. Armoitetut voittomaalien iskijät. Molempien panos on kullanarvoinen.
Tällaista. Toivottavasti Canes-kirjoittajat tulevat lyttämään nämä jorinat, niin saadaan dialog...ei kun siis avointa vittuilua tähänkin ketjuun.
Sydän sanoo, että Devils jatkaa voitoin 4-2, mutta järkeilemällä en saanut tästä sarjasta mitään selkoa.
Joukkueiden viimeaikainen vire on ollut tyystin erisuuntainen. Devils oli yksi NHL:n kuumimmista joukkueista aina joulukuusta maaliskuulle saakka. Viimeiset kymmenen ottelua joukkue haki itseään ja pisteet olivat kiven alla, kuten viime keväänäkin, jolloin Rangers lähetti punamustat pikaisesti kesälaitumille. Canes puolestaan äityi hurjaan esitykseen runkosarjan päätteeksi. Kaksi viimeistä ottelua päättyivät tappioon, mutta sitä ennen raleighilaiset viilettivät yhdeksään perättäiseen voittoon.
Vaikea sanoa, kummalla joukkueella on nyt yliote. Carolinalla on riski vajota samanlaiseen lamaan kuin Devilsillä pitkän voittoputken päätteeksi. Paha sanoa, millainen peikko Devils-pelureiden niskassa on kohdata katkeria tappioita aiheuttanut, alati paha vastus Carolina. Toinen kynnys tuntuu äkkiseltään olevan päästä ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon.
Tämän Devils-joukkueen pitäisi toisaalta nimenomaan olla playoffeja varten rakennettu joukkue. Runko on ollut vuosia kasassa ja viimeisimmät hankinnat Shanahan, Holik ja Rolston tietävät kyllä, mistä näissä karkeloissa on kyse.
Näillä joukkueilla on lähimenneisyydessä monia katkeransuloisia kohtaamisia, joista lähinnä Carolinan faneilla on mukavia muistoja. Vuonna 2001 Devils jyräsi avauskierrokselta jatkoon. Sen jälkeen tahti onkin ollut toinen. Kevin Weekes ja Arturs Irbe pimensivät keväällä 2002 Devilsin tähdet ja vuonna 2006 tulikuuman Devilsin playoff-rynnistys katkesi lyhyeen. Yhteistä näille playoff-sarjoille on se, että voittaja on edennyt Stanley cup -finaaleihin saakka.
Runkosarjassa Devils keräsi 51 voittoa ja kaikkiaan 106 pistettä vieden siis Atlantin divisioonan nimiinsä. Carolina voitti 45 peliä ja haali kasaan 97 pistettä.
Joukkueiden parhaat pistemiehet runkosarjassa olivat:
Devils
Zach Parise, 45+49=94
Patrik Elias, 31+47=78
Jamie Langenbrunner, 29+40=69
Travis Zajac, 20+42=62
Brian Gionta, 20+40=60
Canes
Ray Whitney, 24+53=77
Eric Staal, 40+35=75
Tuomo Ruutu, 26+28=54
Rod Brind´Amour, 16+35=51
Sergei Samsonov, 16+32=48
Pienet arviot osa-alueittain:
Hyökkäys
Devilsillä on kokonaisuutena pieni yliote, koska paperilla sillä on laadukkaampi nippu ja syvyyttä hyökkäyksessä sekä rutkasti ratkaisuihin kykeneviä pelaajia. Tämä siis mitenkään aliarvioimatta Carolinaa Whitneyn, Staalin ja Brindyn johdolla.
Tämä kausi oli Devilsille pitkästä aikaa iloinen myös toimivan hyökkäyspelin johdosta. 244 maalia on huikea parannus viime vuoteen nähden. Parise ja Elias heiluttivat tahtipuikkoa ja saivat mainiota säestystä Langenbrunnerilta ja Zajacilta.
Vastaan asettuu erittäin liikkuva ja hanakasti päällekäyvä Canes-hyökkäys. Tämä sarja on hyvä mittari Devilsin hyökkääjien puolustuspelaamiselle, koska pakit yksin eivät pysäytä Whitneytä ja kumppaneita.
Suurimmat tähdet saavat varmasti kovaa kohtelua osakseen, joten sellaisten herrojen kuin Clarkson, Gionta, LaRose ja Samsonov on tarjottava tulitukea.
Devilsin hyökkäyksessä Dainius Zubrus on usein pelannut erikoistehtävissä ja on pimentänyt muun muassa Jagrin. Zubes voidaan hyvinkin nähdä painostamassa esimerkiksi Whitneytä tai Staalia.
Puolustus
Kiekollisessa osaamisessa Canes vie pidemmän korren. Canesin pakit ovat netonneet 170 pistettä kauden aikana, kun vertailun vuoksi Devils-pakit ovat keränneet vain 127 pistettä. Kummaltakin joukkueelta puuttuu riveistään selkeä ykköspakki, mutta kaikkiin kolmeen pariin on pistää päteviä pelimiehiä. Molempia yhdistää myös se, että pakisto on mainettaan parempi.
Devilsillä kysymykseksi nousee se, miten pakisto pystyy nostamaan tasoaan pudotuspeleissä. Vaikka mukana on monia kokeneita pelaajia, Colin White on periaatteessa ainoa playoff-konkari. Pelon aihe on Paul Martinin loukkaantuminen. Ilman häntä Devilsin puolustus on ollut kovin tuuliajolla.
Tällä osa-alueella Carolinalla on pienoinen etu lähinnä tuon laadukkaan tulituen ansiosta. Pakisto leventää hyvin Carolinan hyökkäysvoimaa, joka ei ole niin kova kuin mestaruusvuonna 2006.
Maalivahdit
Marty vastaan Cam. Molempia maaleja vartioi huippuhyvät kassarit. Molemmat pystyvät mahdottomiin torjuntoihin. Molemmat torjuvat voittoja joukkueilleen. Molemmat pitävät joukkueitaan pystyssä.
Mielenkiintoista on nähdä, miten Marty suoriutuu tänä vuonna. Pitkän loukkaantumisen jälkeen ottelutuntuma on vasta palannut ja huikean alun jälkeen tuli odotettukin lasku ja muutama heikompi peli. Yhtä kaikki, Marty on Devilsin tärkein pelaaja.
Erot tällä osa-alueella ovat minimaaliset, ja vasta ottelut näyttävät, kumman eduksi tämä osio kääntyy.
Erikoistilanteet
Canesin merkittävin ase on toimiva ylivoimapeli, jolla se kaataa Devilsin, jos on kaataakseen. Tasaviisikoin Devilsin neljä ketjua ovat mielestäni kokonaisuutena laadukkaammat kuin Carolinan.
Devilsillä on toimiva ykkösnyrkki ylivoimaan, mutta kakkosylivoima Shanahan-Zubrus-Gionta-Oduya-Rolston ei ole mitenkään häävi koostumus. Tuosta viisikosta puuttuu selkeä pelintekijä.
Devilsin alivoimapelaaminen on vastavuoroisesti todellisessa puntarissa, kun Babtshuk, Whitney ja kumppanit tarjoavat haastetta. Colin White onkin ottelusarjan kannalta yksi avainpelaajista. White pelaa varmasti leijonanosan alivoimasta ja mahdollisista loppuhetkistä viidellä kuutta vastaan. Martinin tavoin White on avainroolissa, sillä ilman häntä alivoimanelikko on vaikeuksissa.
Hieman yllätyin, kun Carolinan yv-prosentti on kuitenkin vain liigan keskitasoa, 18,7 prosenttia. Devilsillä on prosentuaalisesti tehokkaampi yv (18,9) prosenttia. Selityksenä lie kuitenkin se, että vertailussa on liigan ääripäät. Carolina on pelannut liigassa eniten ylivoimaa (374 kertaa ja osunut 70 kertaa) ja Devils puolestaan vähiten (307 kertaa ja on osunut 58 kertaa).
Tässä vielä jotain listaa pelaajista, joita kannattaa kyttäillä.
White: Edellä tuli jo perusteltua Whiten merkitystä. Äijä on jäällä jokaisessa ratkaisutilanteessa. Hänen onnistumisensa on yksi avain koko sarjan kannalta.
Elias vastaan Whitney. Joukkueiden taitavimmat pelaajat ovat suuressa vastuussa hyökkäyspelin tehoista. Molemmilla on poikkeuksellinen lahja ruokkia ketjukavereita ja tilanteen salliessa ratkaista itsekin.
Brind´Amour vastaan Madden. Nämä konkarit tulevat kohtaamaan varmasti aloitusringissä lukuisia kertoja.
Langenbrunner vastaan Staal. Armoitetut voittomaalien iskijät. Molempien panos on kullanarvoinen.
Tällaista. Toivottavasti Canes-kirjoittajat tulevat lyttämään nämä jorinat, niin saadaan dialog...ei kun siis avointa vittuilua tähänkin ketjuun.
Sydän sanoo, että Devils jatkaa voitoin 4-2, mutta järkeilemällä en saanut tästä sarjasta mitään selkoa.