Omasta mielestäni Nato-jäsenyys on todellakin kompleksinen kysymys enkä suinkaan pidä ajatteluani mustavalkoisena, vaan oikeastaan päinvastoin. Nato-jäsenyyden kannattavuuteen tai kannattamattomuuteen vaikuttavat nähdäkseni ainakin Naton yhtenäisyys, Venäjän kehitys, Yhdysvaltojen kehitys, Turkin kehitys, Ruotsin Nato-kanta, EU:n kehitys, Suomen oma puolustuskyky, Suomen diplomaattinen suhde Venäjään, Nato-jäsenyyden aiheuttamat kustannukset ja mahdolliset lisävastuut esim. Baltian ilmapuolustuksen suhteen jne. Kyse on siis todellakin kokonaisharkinnasta eikä ole mielestäni kohtuullista vaatia, että jonkun pitäisi spekulaation tasolla esittää, miten näiden Nato-harkintaan vaikuttavien parametrien pitäisi muuttua nykyisestä, jotta jäsenyyttä haetaan.
Tämä on tavanomainen tapa pyörittää rukousmyllyä ja saada asiasta kiinnostuneet vähin erin poistumaan keskustelusta. Halutessaan voidaan tekijöitä lisätä vielä parilla kymmenellä, jolloin saadaan aikaan sellainen Gordionin solmu, jota ei edes Aleksanteri kykene ratkomaan suoraviivaisesti.
Vähintäänkin olisi järkevää painottaa tekijöitä, jolloin "kompleksinen kysymys" muuttaisi muotoaan aika tavanomaiseksi poliittisen päätöksenteon kysymykseksi, johon ei tarvita edes poliittisen matematiikan cum laude-opintoja. Ihan tavallinen kansanedustajakin kykenee ymmärtämään painotettua "yhtälöä".
Vielä selkeämpi tapa on ottaa keskipisteeksi yksi asia ja katsoa sen jälkeen, miten muut tekijät suhtautuvat siihen ja miten se muuttaa harkintaa. Tällainen tekijä on Putinin ja Venäjän sisäinen ja ulkoinen kehitys. Putin, kuten myös klassinen vertauskohtansa, Hitler aikanaan, on määritellyt hyvin tarkkaan omat tavoitteensa: tämä tavoite on Venäjän imperiumin laajentaminen tavalla tai toisella. Venäjän kansa uskoo nykyään kaikkea hyvää myös Stalinista ja haikailee jopa Neuvostoliiton perään. Joten sisäisesti imperiumin laajentaminen on hyvin mieluisaa myös kansalle.
Demokraattista käännettä ei Venäjälle siten ole odotettavissa. Se, mitä Putin lopulta tekee on toki arvoitus, mutta hänellä on aikaa iskea reikiä lännen puolustukseen. Varsin todennäköiseltä vaikuttaa skenaario, jossa Neuvostoliittoon kuuluvat entiset "tasavallat" ovat Baltiaa lukuunottamatta Putinin taskussa. Suomen asema on sen jälkeen todella vaikea, jos pidämme kiinni tiukasti kuulumisestamme länteen. Ei ole odotettavissa, että Putin tai seuraajansa tyytyy saavutettuun tilaan, vaan jatkaa sinne, missä on pienin vastus. Yllättävästi tämä maa on Suomi, ei liittoutunut, ei turvatakuiden piirissä, valmiina taas itse puolustautumaan Venäjän aggressioita vastaan yksin.
Kun otamme tämän tilanteen lähtökohdaksi ja sen jälkeen mietimme jäsenyyden seurauksia, vaikea kysymys muuttuu huomattavasti helpommaksi. Kaikki toimijat poliittisen kentän oikealta laidalta demareihin, myöntävät, että Baltian natojäsenyys on lisännyt alueellista vakautta. Miksi Suomen liittoutuminen vähentäisi alueellista vakautta? Päin vastoin, se näyttäisi Venäjälle hyvin selvästi oman etupiirinsä rajat ja siihen tilanteeseen olisi vain sopeuduttava. En usko, että Venäjä haluaa koitella Naton kanssa voimiaan täysimittaisessa sodassa. Hyvin suurella todennäköisyydellä Venäjän imperiumi paitsi hajoaisi, niin koko Venäjä voitaisiin pilkkoa osiin. Jos sodassa olisi voittajia jäljellä, niin pitäisikin tehdä.
Muut tekijät ovat vain viitteellisiä. Natojäsenyyden kustannukset täytyy arvioida saavutettuun hyötyyn nähden, vakauteen. Ruotsin liittyminen Natoon tekisi vain liittoutumisesta välttämättömän, ei muuta. Venäjän talouden omavaraisuus on lisääntynyt pakotteiden myötä, voi olla, että Venäjä jopa pyrkii vähentämään lännen ja myös Suomen käytävää kauppaa, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Suomen on varauduttava kaupan hyytymiseen. Baltian maiden ilmapuolustuksesta huolehtiminen voi kuulua natojäsenyyteen, mutta miksi tämä kysymys olisi niin tärkeä, jos kerran natovastustajat uskovat Venäjän rauhantahtoisuuteen? Eiköhän rahasta päästä sopuun, sillä Suomen natottuminen on USA;n intresseissä. Onko toisen maan auttaminen suljettu pois jonkun paasikiviläisen realismin nimissä, koska se olisi Suomen etu? Sitten on huonoja uutisia, meitäkään ei auteta, jos emme itse ole valmiit auttamaan muita maita.
Diplomaattisuhteet maahan, jossa vallitsee vakaus, säilyvät ja voivat kehittyäkin. Se olisi kummankin osapuolen etu. Jos länsimaiden ja Venäjän välille syttyisi täysimittainen sota, vaaditaan vallan mahdottoman kovaa uskoa, että Suomi säilyisi sodan ulkopuolella. Suomen oma puolustuskyky on hyvä, mutta sen kautta Venäjän toimia voitaisiin vain hidastaa: oma puolustuksemme on Venäjän jatkuvan tarkkailun kohden. Voi kysyä, miksi, jos Venäjällä ei ole tavoitteita Suomen suunnalla. Putin, toisin kuin Trump, ei ole idiootti. Hän ei välttämättä ole kovin harhainenkaan, vaan käyttää pelkojen lietsontaa saadakseen omat tavoitteensa lävitse. Putin ei siis esimerkiksi kuvittele, että Nato hyökkäisi Suomeen ja sieltä Venäjälle, ellei Venäjä olisi jo tehnyt sen ja vallannut Suomen. Suomen puolustuskyvyn tarkkailuun on vallan toinen, yksinkertainen syy.
Näin tämä "kokonaisharkinta" muuttuukin vähemmän monimutkaiseksi asiaksi, kun valitaan se keskeisin asia, jonka kautta asiaa harkitaan. En suinkaan oleta, että päätöksentekijämme olisivat keskimäärin typeryksiä. Moni tietää edellä kerrotun, mutta pelkää Venäjän vastatoimia ja siksi lisää mieluimmin tekijöitä natokysymykseen kuin ottaisi kantaa itse asiaan. Olla vai eikö olla?