Jännästi samasta lopputulemasta voi ilmeisesti tehdä lähes päinvastaiset johtopäätökset lopputulokseen johtaneista syistä.
Naisten jääkiekkomaajoukkueen ympärillä ollut etsikkoaika taidettiin hukata jo kesällä 2019, kun edellisen kevään Espoon ihme jätettiin hyödyntämättä lähes täysin. Tämä tapahtui jo vuosia ennen maajoukkuetta repineitä sisäisiä riitoja. Orastavaa kiinnostusta joukkueen ympärillä oli eduskuntavaali-iltana tapahtuneesta lähes maailmanmestaruudesta johtuen, mutta liitossa sitä kiinnostusta ruokittiin peluuttamalla Naisleijonien kauden ainoat Suomen ottelut tämän syksyn tavoin heinä-elokuussa Vierumäellä. Muut ottelut pelattiin ulkomailla ja seuraavana keväänä iskenyt koronapandemia löi viimeisen naulan arkkuun. Koronan jälkeen oltiin jälleen nollapisteessä ja silloin alkoi myös iltapäivälehtien otsikoista seurattu sekoilu, joka on valitettavasti syönyt lajin arvostusta ihan itse aiheutetusti.
Pakottamisesta asioiden edistämisessä voi olla monta mieltä, mutta siitä on myös onnistuneita esimerkkejä ihan naistenkin jääkiekkoon liittyen. Esimerkkinä vaikka naisten kansainvälisen jääkiekon kehittymistä kiihdyttänyt Yhdysvaltojen yliopistosarja NCAA, jossa on lainsäädännöllä pakotettu yliopistoja opiskelijoiden yhdenvertaiseen kohteluun myös urheilun saralla, jos yliopistot aikovat nauttia yhteiskunnan tuista. NCAA:n tapauksessakin lajien ja yliopistojen sisältä vastustettiin kehitystä vielä muutama vuosikymmen 1970-luvulla tapahtuneen lain säätämisen jälkeen, mutta muutos siirtyi vääjäämättä käytäntöönkin asti 1990-luvulla. Lisää voi lukea vaikka Jatkoajan artikkelista reilun vuoden takaa.
Tarkastellaanpa, mitä naisten jalkapallon puolella on tehty. Maajoukkue pelaa Suomessa ottelunsa Bolt Arenalla, Ratinan stadionilla, Kupittaalla jne. Pelit tulevat vapaasti katsottavilta Ylen TV-kanavilta yhtä laadukkaana TV-tuotantona kuin miesten ja poikien maajoukkueidenkin ottelut. Helmarien otteluihin myydään ja markkinoidaan erityisesti tyttöjen joukkueille edullisia joukkuelippuja jne. Tällä hetkellä saatetaan olla jo siinä pisteessä, että naisten maaottelujen lipputulot maksavat tapahtumien järjestämiskulut takaisin, mutta näin ei varmasti ole ollut vielä älyttömän pitkään. Palloliitossa on kuitenkin tuotu Helmarit järjestelmällisesti esille kunnon puitteisiin, markkinoitu otteluita yhtä paljon kuin miesten maaotteluita ja kas kummaa yleisökin alkaa löytää Helmarien peleihin. Ei Palloliitossa ole odoteltu pelien tuomista kunnon puitteisiin sitten, kun Eerikkilän urheiluopiston 700 hengen katsomoon ei mahdu enää kaikki katsojat.
Kansallisessa liigassa ei olla kehityksessä vielä yhtä pitkällä, mutta sielläkin totutetaan tyttöjunioreita peleissä käymiseen ja esikuviensa seuraamiseen muun muassa Tulevaisuuden tähdet -projektilla. Tällä kaudella Kansallisen liigan yleisökeskiarvo on yli 300 katsojaa. Myös yli 1000 katsojan raja on rikottu yhden ottelun katsojamäärässä ja yli 300 katsojan otteluita on ollut 39 kappaletta 96 ottelusta. Toki vielä vaatimattomia lukuja moneen muuhun SM-tason sarjaan nähden, mutta lähes valovuoden edellä jääkiekon Naisten Liigaa ja ero vaikuttaisi vain kasvavan, kun jalkapallossa kehitys vie eteenpäin jääkiekon polkiessa korkeintaan vain paikallaan.
Jääkiekon puolella puuttuu kaikki tuo. Selitellään vaan, että ketään ei kiinnosta, ei kannata panostaa, naiset pelaa junnuyhdistysten alla, eikä ole bisnestä tekevien miesten joukkueiden osakeyhtiöiden murhe samoista logoista huolimatta jne. Sen sijaan, että laitettaisiin työhanskat käteen, kaikki energia laitetaan vain tekosyiden keksimiseen, miksi naisten joukkueisiin ja ottelutapahtumiin ei kannata panostaa. Jääkiekon puolella odotellaan ennen panostamista, että suurta massaa alkaisi jostain ihmeellisestä taikaiskusta kiinnostaa naisten ottelut, joihin on lähes mahdoton eksyä vahingossakaan.
Pitkä viesti, jossa oli paljon hyvää asiaa. Olennaista on todellakin järjestelmällisyys ja pitkäjänteisyys. Niin seuroilta kuin liitoltakin on esimerkiksi nähty kokeiluja, joissa naisten otteluita tuodaan miesten liigahalleihin tai jopa miesten otteluiden yhteyteen. Valitettavasti nämä kokeilut eivät ole olleet säännöllisiä, vaan ilmeisesti kun ensimmäisellä yrityksellä katsomossa ei olekaan 5 000 katsojaa, niin sitten palataan 100 katsojan eteen Vierumäelle, Tesomalle, Pirkkolaan jne. Naisten pelit pitää tuoda säännöllisesti ihmisten ilmoille niin, että 500 katsojaa voi kasvaa 1 000 katsojaksi ja siitä edelleen 2 000 katsojaksi jne. Tuo ei tapahtu yhdellä, eikä edes kahdella yrityksellä, vaan säännöllisyydellä ja järjestelmällisyydellä.
Jos ei pakko, niin ainakin tuntuvat porkkanat ja ehkä toisinaan keppikin ovat hyödyllisiä välineitä muutoksen synnyttämiseen, jos toivottua muutosta ei vapaaehtoisesti tapahdu. Miesten liigaseuroille jotain porkkanoita naisten joukkueen perustamisesta tai vaihtoehtoisesti keppiä, jos seurasta puuttuu sellainen. Naisten joukkueiden asemaa voitaisiin parantaa myös esimerkiksi muuttamalla eri sarjatasojen nokkimisjärjestystä jäävuorojen jaossa. Ei ole mitenkään harvinaista, että naisten pudotuspelejä tai loppuotteluita pelataan arkena klo 12, kun miesten ja poikien joukkueet menevät hierarkiassa edelle. Tyypillisenä esimerkkinä kevään 2019 Naisten Liigan ratkaisevan loppuottelun alla ei tiedetty vielä kahta päivää ennen missä ottelu pelataan, koska Bluesin A-poikien ottelusarja oli kesken.
Tämä ei taida pitää ihan täysin paikkansa. Viimeisin naisten maajoukkueeseen noussut Tapparan kasvatti taitaa olla Petra Nieminen. Sen jälkeen on noussut ainakin Sanni Vanhanen (HC Nokia) ja Emilia Kyrkkö (HC Nokia? / ei ainakaan Tappara tai Ilves, joissa ei ole tainnut pelata peliäkään toisin kuin Vanhanen). Tämä ei tosin muuta pointtia, että viimeisin maajoukkueeseen noussut Ilves-kasvatti saattaa olla mahdollisesti jopa Jenna Suokko jostain melkein kymmenen vuoden takaa. Kauas on tultu marianneihalaisten ja tiiareimojen ajoista.