70 vuotta lähestyvät vanhempani kävivät kylässä. Tunnin aikana faijani suusta selvisi, että maailmassa on nykyään pilalla ainakin seuraavat asiat (unohdan varmasti jotain):
- Helsinki on pilalla
- Vuosaari on pilalla
- Merihaka on pilalla (Ei ole koskaan asunut tai varmaan edes käynyt Merihaassa, mutta koska uusi ratikka menee siitä niin kaupunginosa on pilalla)
- Malmi on pilalla, koska lentokentälle rakennetaan (käynyt elämänsä aikana ehkä 2 kertaa lentokentän kahviossa jäätelöllä)
- Lasten TV-ohjelmat ovat pilalla
- Autot ovat pilalla
- Talot ja rakentaminen ovat pilalla
- Omakotitalojen pihat ovat pilalla, koska 5 vuotta sitten entiselle pellolle rakennetun omakotitalon pihassa ei ole jättimäisiä puita
Tosiaan varmaan jotain unohtuikin. Ei se ukko tainnut muuta puhuakaan kuin valittaa maailman menosta. Ennen kaikki oli vaan niin paljon paremmin!
Älkää valittako kaikesta. Olkaa positiivisia ja iloisia. Älkää muuttuko tuollaisiksi. Läheisenne kiittävät. Kiitos.
Vuosia sitten päätin lähteä käyttämään isäni isää mökillään. Siis lapsuudenkodissaan, joka on muiden sisarusten kuolemien myötä muuttunut hänen kesämökikseen. Edelliskesänä hän oli saanut ilmeisesti jonkinasteisen lämpöhalvauksen tai vastaavan ja kausi oli päättynyt siihen sen kesän osalta, ja tuon myötä kunto romahti niin pahoin, että mökki on ollut sen jälkeen käytännössä autiona.
Noh, lähdettiin reissuun. Kaikki oli hänen mielestään paskaa. Koko menomatkan jaksoi jankuttaa, että miten tässä tiellä voi näkyä Turun tienviittoja, koska ainahan sinne on ajettu Porintietä. Sanoin joka kerta, että tämä on nopeampi reitti. ”Ei sinne mikään kiire ole” oli vastaus joka kerta. Ja joka kerta tuli mieleen, että mitä nopeammin päästään takaisinkin sitä parempi. No sitten alkoi marmatus siitä, että ajan liian kovaa. Kyllä, kesäisellä motarilla oli vauhtia peräti 110 km/h. ”Ei ole niin kova kiire”. Vitutus kasvoi entisestään. Päästiin mökille, hän oli unohtanut avaimet kotiin. Tyyppi irtosi henkseleistään sen tajuttuaan.
Faijan kanssa oltiin käyty laittamassa mökki talviteloille sen jälkeen, kun hänet oli kiidätetty sairaalaan edelliskesänä. Faijani käy tuolla ehkä kerran kymmenessä vuodessa, minä sentään olin käynyt ehkä joka toinen vuosi. Ihan kaikki jutut eivät lähteneet lihasmuistista. ”Miksi täällä on verhot kiinni? Eihän niitä koskaan laiteta kiinni talveksi!” Joo sori, ei käynyt mielessä, että se oli se akuutein juttu siinä kun mietti, että mistä kaikki vesipumput sun muut tyhjennetään yms. Aikamme tarvottiin pihalla ja päätettiin lähteä kylille syömään. ”Eikö sulle ruoka maistu kun et edes lisää käy hakemassa?” ”Kyllähän nuoren miehen pitää enemmän syödä”. ”Silloin kun minä olin nuori…” Alkoi olla hieman pata jumissa jo tuossa vaiheessa. Sitten sukuhaudalle. No ei ollut kukaan käynyt viemässä kukkia. Jännä juttu, kun on ainoa hengissä oleva läheinen näille kalmoille.
Paluumatka tultiin sitten joka saatanan maitolaiturin kautta vanhoja teitä pitkin, kun en halunnut enää ainuttakaan kommenttia väärästä reitistä tai mistään muustakaan. Siis vittu, mä käytin tuohon reissuun harvinaisen vapaapäiväni täysin vapaaehtoisesti ja saan kuulla koko reissun ajan valitusta ja vittuilua milloin mistäkin. Joo, ei olla koskaan oltu erityisen läheisiä, syynä hänen hivenen hankala luonteensa. Aina ollut sama juttu, että kun käy kylässä, niin pois ei saisi lähteä, mutta toisaalta käytös ei anna ensimmäistäkään syytä edes mennä kylään.
