Olen tässä puolitoista vuosikymmentä yrittänyt selvittää kirkonkylien elon syvintä olemusta. Edistystä ei juurikaan ole tapahtunut. Näiden maaseutujen metropolien sisin ei aukene ulkopuolisille, vaikka kuinka hyvällä tahdolla niitä koettaisi tulkita. Kaupunkilaista – etenkään Helsinkiläistä – ei sisään päästetä. Aina kun olen luullut soluttautumisen onnistuneen, päästyäni natiivien kanssa tiettyyn vaiheeseen, huomaan seuraavalla kerralla palanneeni lähtöruutuun. Olen kaiketi kelvoton seuramies tälle umpimieliselle rivitalokansalle. Itseasiassa olen jo antanut periksi, siksi tämä purkaus – kaatakaa itsellenne vaan – minä ainakin yritin.
Minulle tulee kotiin Yhteissanomat. Tilasin lehden saadakseni tähdellistä sisäpiiritietoa seudulta jonka asukkien ympäröimänä mökkeilen. Arvelin saavani tuosta mukavaa jutunjuurta baareihin, tanssilavoille taikka talkoisiin. Vaan eipä oikein napannut tuokaa yritys. Tämä julkaisu käsittelee mökkikuntani Savitaipaleen lisäksi Lemin, Taipalsaaren ja Suomenniemen päivänpolttavia aiheita. Lehdestä ahmin henkeäni pidätellen kaikki uutiskynnyksen ylittäneet tapahtumat. Kukaan ei ollut sylkenyt torille kuluvan viikon aikana. Viimenumeron etusivun yhteispotrettiin oli kuitenkin koottu kaikki seutukunnan koulunsa aloittaneet seitsenvuotiaat palleroiset. Laskin heitä olleen yhdeksän. Kelpo materiaalia takaamaan maaseudun tulevaisuuden – ei siinä mitään.
Nuokaan taaperoiset eivät kuitenkaan voi kirkonkyliensä raitteja huolettomin mielin taivaltaa, sillä seutua piinaa ennennäkemätön rikosaalto, joka hakee historiasta vertaistaan. Tämänkertaiset täsmäiskut oli tehty Taipalsaaren venerantaan, josta. kleptomaanit olivat vohkineet 17 litraa bensaa 20:n litran pänikästä. Tarina ei kerro oliko kanisteri täysi, vai jättivätkö sen verran, että isäntä saa verkot järvestä soutamatta. Suomenniemellä liiga oli murtautunut asuntoon poistuen sieltä tyhjän sahtikiulun kera, jossa karkumatkalla kolisi kaksi haulikon patruunaa. Eipä mennyt hukkaan tuokaan murto, sillä sorsajahti painaa päälle. Mämjärven rauhaisa idylli taasen haihtui kertaheitolla varastetun viinipullon ja kahden kirveen kera. Lisäkauhua piinattuun perheeseen vandaalit idättivät vielä puhkomalla pitkällisen säästämisen tuloksena hankitun kumiveneen laitaan reiän – puukko oli oma. Varoiksi olivat vielä vieneet kypärän, etteivät tuosta viinistä humaltuneena telo itseään. Jäänkin jännittyneenä odottelemaan, josko seuraavassa numerossa kerrotaan rajalla pysäytetyn kypäräpäinen, vaaralliseksi luokiteltava, juopunut rikollinen, jonka sahtikiulusta pisti esiin pari kirvesvartta - ilman hyvää päivää. Kriisiryhmän perustaminen lienee jo vireillä rikosten uhrien, sekä omaisten auttamiseksi, kuten myös avustustili paikalliseen Osuus Pankkiin.
Itseasiassa tuosta kirkonkylän syvimmästä olemuksesta minun piti alkaa, vaikkakin jo edellinen antanee jonkin moista alustusta aiheeseen, joten takaisin otsikkoon!. Luonnehdin tässä nyt vapaasti Suomenniemen elämänmenoa, koska omaan pesään ei kusta. Ja toisaalta olen Savitaipaleella saanut jo kertaalleen kyytiä, joten vaihtelu virkistää tässäkin mielessä.
Ihmisiä tapaa oikeastaan useamman kuin yhden kerralla ainoastaan kylän baarissa (lausutaan Paarissa) Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki kynnelle kykenevät miehet ja mielestään viriilit naiset viettävät kaiken vapaa-aikansa siellä. Kaiketi heidän postinsakin on sinne käännetty. Muutoin kylät vaikuttavat asumattomilta.
Ehdoton ”suosikkini” on Suomenniemen Härkin Tupa, kylän ainoa Paari. Tien ohessa ja paikallislehdessä mainostetaan paikkaa viihtyisänä ja kodikkaana ruokaravintolana, jonka annokset hakevat vertaisiaan koko valtakunnasta. Kehottavat olemaan tarkkana, ettei popsiessaan tule kieltään nielaisseeksi. Toistaiseksi on vielä säilynyt kuin ihmeen kaupalla. Tiskin takana komeilee houkuttelevan näköinen menyy mitä moninaisimpine piffeineen. Listalta tilatessasi et kuitenkaan haluttua evästä saa, jos isäntä itse ei sattumoisin ole vuorossa – silloin kyllä pöytä pannaan koreaksi muukalaisen kunniaksi. Häntä kuitenkin tapaa valitettavan harvoin in duty. Yleensä siellä päivystää elämäänsä väsynyt siskonsa, joka ei pohjattomalta saamattomuudeltaan millään viitsis päivänpannua kummempaa möyhdettä alkaa väsäämään. Tuo päivän lounas lienee lähikoulun jätepaljusta ammennettua apetta, johon maitoa ei erikseen tarvitse tilata, jos tuota nyt kukaan vailla olisikaan. Milloin on nauta loppu, milloin bernais-kastu, milloin perunavaihtoehdot tuntuvat ylivoimaisilta. Vuorollaan olenkin jo alistunut ja otan sen perinteisen lämpimän karhun alimitoitetusta ”kylmäkaapista” – hyvä vasikka elää juomallakin. Ja mikä oikeus toisaalta minulla on tulla piinaamaan työssäkäyvää ihmistä työpaikalleen, mutta päivän pannuun en kyllä enää kajoa!
Suomenniemellä ihmiset ovat terveen uteliaita. Kun ajat kylän halki kaikki läsnäolijat keskeyttävät meneillään olevat toimensa ja seuraavat katseellaan kulkuasi. Härkkimen terassilla olut pullot pysähtyvät puoliväliin, tupakat unohtuvat huulille, postinjakaja seisauttaa liikeratansa, kyläkaupan kassa unohtaa asiakkaansa. Päät kääntyvät kollektiivisesti kuin tennisottelussa. Paariin saapuessasi katkaiset humalaisen örinän kuin veitsellä leikaten. Syvän hiljaisuuden vallitessa saat noutaa oluesi. Bongaat pöydissä puolituttuja, joiden kanssa olet tutun isännän esiliinana toimiessa iskenyt jopa tarinaa. Katsekontaktia hakiessa he kuitenkin keskittyvät tupakkeihinsa, taikka tavailevat kiinnostuneina bissepullojensa etikettejä, niin kuin sinne jotain uutta olisi juuri räntätty. Kaivavat hartaina neniään, taikka multaa kynsiensä alta, mutta kukaan ei ole tuntevinaan – saati sitten tervehtisi.
Kalenterivuoden aikana on kuitenkin muuan viikonloppu jolloin Paari hiljenee. Tällöin nuo vakiasiakkaat lähtevät kuin yhtä jalkaa katsomaan muailmaa. Vaihtoehtoja on ymmärtääkseni kaksi. Joko vyölaukkuihin pakataan Viipurin viisumi, taikka Tallinnan risteilylle tarvittavat tykötarpeet. Itseään huolitelluimpina pitävät miehet vievät tuolloin äideilleen SuomU:n(paikallinen urheiluseura) puna-musta-valkoisen verkkatakin pestäväksi, vaihtavat sukat ja valitsevat ne siistimmät lenkkarit matkaan. Simpsakammat naiset taasen ottavat vuoden toisen permiksen mahdollisimman tiiveillä kiharoilla. Homssut tyytyvät juurikasvun karkoittamaan latvapöseikköön. Aidoimmat uroot taasen luottavat satunnaisilla matkoillaankin valkoisen suolon kirjavoittamiin verryttelyasuihin, sekä jalan mukaan mukavasti muokkautuneisiin jalkineisiin – vaikka noista ukkovarvas veikeästi pilkistellen tervehtisikin vastaan tulijaa.
Reissussa pidetään perinteisesti tiiviisti yhtä. Juovutaan tanakasti jo bussimatkalla missä mehevimmät kaskut on jo tuhlattu ennen ”ulkomaille” ehtimistä. Laivoilla he eivät juuri huutele vieraisiin pöytiin, vaan viihtyvät lähinnä hyteissä halpaa viinaa särpien. Viipurista palailevat könsikkäät taasen ylistävät sen viisitoista kesäisen aulista olemusta arvoituksellisesti myhäillen. Tuliaisviinat horitaan bussissa kotimatkalla, missä saavutetaan taas uusi kliimaksi samoine kaskuineen.. Seuraavana aamuna vain harvat muistavat missään käyneensäkkään – pääasia kuitenkin että ”lystiä” piisasi.
Kylddyyriakin Suomenniemellä on toki tarjolla. Sitä esitetään pääasiassa paikallisella nuorisoseurantalolla harrastajateatterin voimin. Tuo iänikuinen ryhmä tulkitsee yhtä verevästi Shakespearia kuin Kiveäkin, taikka mitä hyvänsä minkä”ohjaaja” keksii numeroikseen. Vuorosanat ja kostyymit muuttuvat, mutta muutoin tulkinnat noudattelevat orjalllisesti kesäteattereista tuttua vouhkaamista. Varsinaisia profiili –taikka luonnenäyttelijöitä ryhmään ei ole eksynyt. Kaikki jotka kehtaa, joko rohkeuttaan taikka tyhmyyttään, saattaa itsensä näytille saavat minkä hyvänsä roolin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö esitykset olisi varsinainen suksee. Samainen yleisö joka edesottamuksiaan hartaana seuraa illasta iltaan taputtaa haltioissaan ryhmän yhä uudestaan ja uudestaan kumartamaan heille.
Kylältä löytyy myös yksi ”ihan oikea” kirjailija, nimeä en nyt juuri tähän hätään muista, mutta ulkomuodollaan hän toki viestittää tehokkaasti taiteellista habitustaan – etenkin luomisprosessin ollessa huipussaan. Mies muistuttaa nimittäin erehdyttävästi Hakaniemen torin ympärivuorokautista asukkia - eipä silti, kännissähän minäkin näitä kirjoittelen, mikä ei voi olla välittymättä lukijoille. Olen yrittänyt löytää kyseisen hemmon tuotantoa muistilapun kera, mutta varsin tuntemattomalta kyvyltä hän kaupunkien kirjastoissa vaikuttaa. Voisiko olla niin, että kylän historiaan vankasti nivoutuvat romaanit käyvät apurahojen turvin kaupaksi ainoastaan Suomenniemellä? Tiedä häntä, mutta ihan mielenkiinnosta voisin yhden – jos noita enempää onkaan – lukaista.
Toisaalta ei tätä mainiota kirkonkylää ihan takapajulaksikaan voisi luonnehtia, sillä nämä peräänantamattomat poikamiehet ovat omalla sektorilla tehneet kaikkensa tuodakseen kansainvälisen tuulahduksen kyläyhteisöön. He nimittäin ovat tilanneet Sir Vilin postimyyntiluetteloista vaimoikseen Thaimaalaisia kaunottaria. Juuri männäviikolla tämä kolmen
nuorikon ryhmä oli valmistanut posket punehtuneina kyläläisille maittavaa perinneruokaansa makusteltavaksi Nuorisotalo-Nuotassa. Yhteissanomat todistaa kuvan kera erään naisen syöneen tilaisuudessa puikoilla. Läsnä olleet vanhatpojat olivat osoittaneet suosiota seisaaltaan ehtimättä kajota valmistettuihin eväisiin. Pilit puolijähmeinä he kaiketi riensivät kuin yhtenä miehenä suorittamaan varauksensa kylän kirjastoon. Nämä kun kuulemma ovat huomattavasti turvallisempi valinta kuin tyrkyllä olevat naapurin Svetlaanat ja Tatjaanat – Karpolta ehtyy materiaali käsiin….
Eipä kyllä tarvii taaskaan mitään!
Juohtuipa kuitenkin mieleeni….
Terv. Well done Rööri
Minulle tulee kotiin Yhteissanomat. Tilasin lehden saadakseni tähdellistä sisäpiiritietoa seudulta jonka asukkien ympäröimänä mökkeilen. Arvelin saavani tuosta mukavaa jutunjuurta baareihin, tanssilavoille taikka talkoisiin. Vaan eipä oikein napannut tuokaa yritys. Tämä julkaisu käsittelee mökkikuntani Savitaipaleen lisäksi Lemin, Taipalsaaren ja Suomenniemen päivänpolttavia aiheita. Lehdestä ahmin henkeäni pidätellen kaikki uutiskynnyksen ylittäneet tapahtumat. Kukaan ei ollut sylkenyt torille kuluvan viikon aikana. Viimenumeron etusivun yhteispotrettiin oli kuitenkin koottu kaikki seutukunnan koulunsa aloittaneet seitsenvuotiaat palleroiset. Laskin heitä olleen yhdeksän. Kelpo materiaalia takaamaan maaseudun tulevaisuuden – ei siinä mitään.
Nuokaan taaperoiset eivät kuitenkaan voi kirkonkyliensä raitteja huolettomin mielin taivaltaa, sillä seutua piinaa ennennäkemätön rikosaalto, joka hakee historiasta vertaistaan. Tämänkertaiset täsmäiskut oli tehty Taipalsaaren venerantaan, josta. kleptomaanit olivat vohkineet 17 litraa bensaa 20:n litran pänikästä. Tarina ei kerro oliko kanisteri täysi, vai jättivätkö sen verran, että isäntä saa verkot järvestä soutamatta. Suomenniemellä liiga oli murtautunut asuntoon poistuen sieltä tyhjän sahtikiulun kera, jossa karkumatkalla kolisi kaksi haulikon patruunaa. Eipä mennyt hukkaan tuokaan murto, sillä sorsajahti painaa päälle. Mämjärven rauhaisa idylli taasen haihtui kertaheitolla varastetun viinipullon ja kahden kirveen kera. Lisäkauhua piinattuun perheeseen vandaalit idättivät vielä puhkomalla pitkällisen säästämisen tuloksena hankitun kumiveneen laitaan reiän – puukko oli oma. Varoiksi olivat vielä vieneet kypärän, etteivät tuosta viinistä humaltuneena telo itseään. Jäänkin jännittyneenä odottelemaan, josko seuraavassa numerossa kerrotaan rajalla pysäytetyn kypäräpäinen, vaaralliseksi luokiteltava, juopunut rikollinen, jonka sahtikiulusta pisti esiin pari kirvesvartta - ilman hyvää päivää. Kriisiryhmän perustaminen lienee jo vireillä rikosten uhrien, sekä omaisten auttamiseksi, kuten myös avustustili paikalliseen Osuus Pankkiin.
Itseasiassa tuosta kirkonkylän syvimmästä olemuksesta minun piti alkaa, vaikkakin jo edellinen antanee jonkin moista alustusta aiheeseen, joten takaisin otsikkoon!. Luonnehdin tässä nyt vapaasti Suomenniemen elämänmenoa, koska omaan pesään ei kusta. Ja toisaalta olen Savitaipaleella saanut jo kertaalleen kyytiä, joten vaihtelu virkistää tässäkin mielessä.
Ihmisiä tapaa oikeastaan useamman kuin yhden kerralla ainoastaan kylän baarissa (lausutaan Paarissa) Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki kynnelle kykenevät miehet ja mielestään viriilit naiset viettävät kaiken vapaa-aikansa siellä. Kaiketi heidän postinsakin on sinne käännetty. Muutoin kylät vaikuttavat asumattomilta.
Ehdoton ”suosikkini” on Suomenniemen Härkin Tupa, kylän ainoa Paari. Tien ohessa ja paikallislehdessä mainostetaan paikkaa viihtyisänä ja kodikkaana ruokaravintolana, jonka annokset hakevat vertaisiaan koko valtakunnasta. Kehottavat olemaan tarkkana, ettei popsiessaan tule kieltään nielaisseeksi. Toistaiseksi on vielä säilynyt kuin ihmeen kaupalla. Tiskin takana komeilee houkuttelevan näköinen menyy mitä moninaisimpine piffeineen. Listalta tilatessasi et kuitenkaan haluttua evästä saa, jos isäntä itse ei sattumoisin ole vuorossa – silloin kyllä pöytä pannaan koreaksi muukalaisen kunniaksi. Häntä kuitenkin tapaa valitettavan harvoin in duty. Yleensä siellä päivystää elämäänsä väsynyt siskonsa, joka ei pohjattomalta saamattomuudeltaan millään viitsis päivänpannua kummempaa möyhdettä alkaa väsäämään. Tuo päivän lounas lienee lähikoulun jätepaljusta ammennettua apetta, johon maitoa ei erikseen tarvitse tilata, jos tuota nyt kukaan vailla olisikaan. Milloin on nauta loppu, milloin bernais-kastu, milloin perunavaihtoehdot tuntuvat ylivoimaisilta. Vuorollaan olenkin jo alistunut ja otan sen perinteisen lämpimän karhun alimitoitetusta ”kylmäkaapista” – hyvä vasikka elää juomallakin. Ja mikä oikeus toisaalta minulla on tulla piinaamaan työssäkäyvää ihmistä työpaikalleen, mutta päivän pannuun en kyllä enää kajoa!
Suomenniemellä ihmiset ovat terveen uteliaita. Kun ajat kylän halki kaikki läsnäolijat keskeyttävät meneillään olevat toimensa ja seuraavat katseellaan kulkuasi. Härkkimen terassilla olut pullot pysähtyvät puoliväliin, tupakat unohtuvat huulille, postinjakaja seisauttaa liikeratansa, kyläkaupan kassa unohtaa asiakkaansa. Päät kääntyvät kollektiivisesti kuin tennisottelussa. Paariin saapuessasi katkaiset humalaisen örinän kuin veitsellä leikaten. Syvän hiljaisuuden vallitessa saat noutaa oluesi. Bongaat pöydissä puolituttuja, joiden kanssa olet tutun isännän esiliinana toimiessa iskenyt jopa tarinaa. Katsekontaktia hakiessa he kuitenkin keskittyvät tupakkeihinsa, taikka tavailevat kiinnostuneina bissepullojensa etikettejä, niin kuin sinne jotain uutta olisi juuri räntätty. Kaivavat hartaina neniään, taikka multaa kynsiensä alta, mutta kukaan ei ole tuntevinaan – saati sitten tervehtisi.
Kalenterivuoden aikana on kuitenkin muuan viikonloppu jolloin Paari hiljenee. Tällöin nuo vakiasiakkaat lähtevät kuin yhtä jalkaa katsomaan muailmaa. Vaihtoehtoja on ymmärtääkseni kaksi. Joko vyölaukkuihin pakataan Viipurin viisumi, taikka Tallinnan risteilylle tarvittavat tykötarpeet. Itseään huolitelluimpina pitävät miehet vievät tuolloin äideilleen SuomU:n(paikallinen urheiluseura) puna-musta-valkoisen verkkatakin pestäväksi, vaihtavat sukat ja valitsevat ne siistimmät lenkkarit matkaan. Simpsakammat naiset taasen ottavat vuoden toisen permiksen mahdollisimman tiiveillä kiharoilla. Homssut tyytyvät juurikasvun karkoittamaan latvapöseikköön. Aidoimmat uroot taasen luottavat satunnaisilla matkoillaankin valkoisen suolon kirjavoittamiin verryttelyasuihin, sekä jalan mukaan mukavasti muokkautuneisiin jalkineisiin – vaikka noista ukkovarvas veikeästi pilkistellen tervehtisikin vastaan tulijaa.
Reissussa pidetään perinteisesti tiiviisti yhtä. Juovutaan tanakasti jo bussimatkalla missä mehevimmät kaskut on jo tuhlattu ennen ”ulkomaille” ehtimistä. Laivoilla he eivät juuri huutele vieraisiin pöytiin, vaan viihtyvät lähinnä hyteissä halpaa viinaa särpien. Viipurista palailevat könsikkäät taasen ylistävät sen viisitoista kesäisen aulista olemusta arvoituksellisesti myhäillen. Tuliaisviinat horitaan bussissa kotimatkalla, missä saavutetaan taas uusi kliimaksi samoine kaskuineen.. Seuraavana aamuna vain harvat muistavat missään käyneensäkkään – pääasia kuitenkin että ”lystiä” piisasi.
Kylddyyriakin Suomenniemellä on toki tarjolla. Sitä esitetään pääasiassa paikallisella nuorisoseurantalolla harrastajateatterin voimin. Tuo iänikuinen ryhmä tulkitsee yhtä verevästi Shakespearia kuin Kiveäkin, taikka mitä hyvänsä minkä”ohjaaja” keksii numeroikseen. Vuorosanat ja kostyymit muuttuvat, mutta muutoin tulkinnat noudattelevat orjalllisesti kesäteattereista tuttua vouhkaamista. Varsinaisia profiili –taikka luonnenäyttelijöitä ryhmään ei ole eksynyt. Kaikki jotka kehtaa, joko rohkeuttaan taikka tyhmyyttään, saattaa itsensä näytille saavat minkä hyvänsä roolin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö esitykset olisi varsinainen suksee. Samainen yleisö joka edesottamuksiaan hartaana seuraa illasta iltaan taputtaa haltioissaan ryhmän yhä uudestaan ja uudestaan kumartamaan heille.
Kylältä löytyy myös yksi ”ihan oikea” kirjailija, nimeä en nyt juuri tähän hätään muista, mutta ulkomuodollaan hän toki viestittää tehokkaasti taiteellista habitustaan – etenkin luomisprosessin ollessa huipussaan. Mies muistuttaa nimittäin erehdyttävästi Hakaniemen torin ympärivuorokautista asukkia - eipä silti, kännissähän minäkin näitä kirjoittelen, mikä ei voi olla välittymättä lukijoille. Olen yrittänyt löytää kyseisen hemmon tuotantoa muistilapun kera, mutta varsin tuntemattomalta kyvyltä hän kaupunkien kirjastoissa vaikuttaa. Voisiko olla niin, että kylän historiaan vankasti nivoutuvat romaanit käyvät apurahojen turvin kaupaksi ainoastaan Suomenniemellä? Tiedä häntä, mutta ihan mielenkiinnosta voisin yhden – jos noita enempää onkaan – lukaista.
Toisaalta ei tätä mainiota kirkonkylää ihan takapajulaksikaan voisi luonnehtia, sillä nämä peräänantamattomat poikamiehet ovat omalla sektorilla tehneet kaikkensa tuodakseen kansainvälisen tuulahduksen kyläyhteisöön. He nimittäin ovat tilanneet Sir Vilin postimyyntiluetteloista vaimoikseen Thaimaalaisia kaunottaria. Juuri männäviikolla tämä kolmen
nuorikon ryhmä oli valmistanut posket punehtuneina kyläläisille maittavaa perinneruokaansa makusteltavaksi Nuorisotalo-Nuotassa. Yhteissanomat todistaa kuvan kera erään naisen syöneen tilaisuudessa puikoilla. Läsnä olleet vanhatpojat olivat osoittaneet suosiota seisaaltaan ehtimättä kajota valmistettuihin eväisiin. Pilit puolijähmeinä he kaiketi riensivät kuin yhtenä miehenä suorittamaan varauksensa kylän kirjastoon. Nämä kun kuulemma ovat huomattavasti turvallisempi valinta kuin tyrkyllä olevat naapurin Svetlaanat ja Tatjaanat – Karpolta ehtyy materiaali käsiin….
Eipä kyllä tarvii taaskaan mitään!
Juohtuipa kuitenkin mieleeni….
Terv. Well done Rööri