Mainos

Musiikista yleisesti

  • 180 008
  • 1 242

Sistis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Mitä ne tekee sen väliajan? Lomailee? Käy kiertueilla? Käytiinhän ennenkin kiertueilla, ja silti tahti oli toinen. Luovuuden puutteestako on kiinni?

Oikeastaan tuohon vaikuttaa muutamakin asia. Ensinnäkin artisteja on tänä päivänä todella paljon. Tämä aiheuttaa sen, että studiot ovat koko lailla täyteen buukattuja. Moni bändi voi tehdä levyä vaikkapa parin vuoden ajan, mutta sillä tapaa, että nauhoituksia ehtii tehdä kerralla vain vähän aikaa. Toinen juttu on sitten se, että levy-yhtiöt eivät välttämättä tuo täysin valmista levyä heti markkinoille, vaan odottavat "sopivaa aikaa". Uudet bändit pyritään tuomaan markkinoille hiljaisempana ajankohtana, jolloin ne voisivat erottua tarpeeksi hyvin mediasta.

Omakohtaista kokemusta asiasta on sen verran, että me nauhoitimme debyyttialbumiamme muistaakseni reilut kaksi viikkoa, mutta tuo oli jaoteltu kahteen osaan, ja tässä välissä oli melkein vuosi taukoa. Levy julkaistiin melkein kaksi vuotta viimeisen session jälkeen, ja itse asiassa yksi lyhyt instrumentaaliosuus nauhoitettiin vielä ennen levyn julkaisua. Todellista nauhoitusaikaa oli siis noin vähän, koska isot, paikkansa auringossa vakiinnuttaneet artistit menivät aina studioajassa edelle, mikä on ihan luonnollista. Mediassa tämä on taas tietenkin esitetty siten, että levyämme olisi tehty yli kolme vuotta. Levyn julkaisukin siirtyi aikanaan puoli vuotta eteenpäin, ihan siksi, että levy-yhtiö etsi sopivaa julkaisuajankohtaa. Singlejäkin julkaistiin kaksi, vaikka alunperin vain yhtä suunniteltiin.

Eli kyse ei ole luovuuden puutteesta, vaan kilpailusta. Ja mitä levy-yhtiön sikariportaan kanssa on tullut keskusteltua aiheesta, niin melko lailla sama meininki on myös noiden isompien, paikkansa jo vakiinnuttaneiden artistien kanssa. Kilpailu on sielläkin todella kovaa.
 

Rod Weary

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Nykyiset urpot väsää yhtä levyä vuosikaupalla, ja sitten siinä on kaksi kelvollista biisiä ja 65 minuuttia täytettä. (Juu, kärjistys, totta kai. Ei kaikilla ole näin.)
Onneksi on vielä sellaisiakin muusikoita kuten Jack White ja Steven Wilson. Matskua pukkaa eri projekteista kovaan tahtiin, laadun silti kärsimättä.

Ja sitten on Paul Buchanan. Matskua pukkaa korkeintaan viiden vuoden välein, laadun silti kärsimättä. Tekisi tiiviimmin, urpo! Tuskin maltan odottaa maistiaisia muutaman viikon päästä julkaistavasta soololevystä. Ei kai se vaan ole R.I.P. The Blue Nile?
 

Prookie

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Todellista nauhoitusaikaa oli siis noin vähän, koska isot, paikkansa auringossa vakiinnuttaneet artistit menivät aina studioajassa edelle, mikä on ihan luonnollista.
Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta minkä takia Kari Peitsamo julkaisee joka vuosi vähintään yhden albumin? Eihän noita Peitsamon levyjä kukaan osta, mutta niin vain äijä jatkuvalla syötöllä levyttää. Miten Peitsamo saa niin paljon studioaikaa? Vai vetääkö hän levyllisen biisejä parissa tunnissa nauhalle?
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Miten Peitsamo saa niin paljon studioaikaa? Vai vetääkö hän levyllisen biisejä parissa tunnissa nauhalle?
Itse asiassa jonkun (en nyt muista minkä) Peitsamon albumin levyttäminen kesti vähemmän aikaa kuin sen kuunteleminen. Studioisäntä Nurmikallio jätti nauhan pyörimään ja lähti johonkin, kahville tai syömään, ja Kari soitti ja lauloi musiikin narulle putkeen. Sitten jälkikäteen niihin lisättiin tauot biisien väliin.

Aika monella on myös nykyään oma studio, jossa saa väsätä milloin lystää. Silti se levynteko ottaa vuosia... Hierotaan, hierotaan, vaikkei paskasta hyvää saa hieromalla. Black Sabbathin eka levy nauhoitettiin parissa tunnissa. Vaikea kuvitella miten se voisi olla parempi, vaikka olisi vuosi viilattu.
 

Sistis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta minkä takia Kari Peitsamo julkaisee joka vuosi vähintään yhden albumin? Eihän noita Peitsamon levyjä kukaan osta, mutta niin vain äijä jatkuvalla syötöllä levyttää. Miten Peitsamo saa niin paljon studioaikaa? Vai vetääkö hän levyllisen biisejä parissa tunnissa nauhalle?

Pitkälti noin miten epäiletkin. Peitsamo vetää yleensä (ymmärtääkseni) kappaleet "mies ja kitara" -meiningillä, eikä mitään suurempaa hifistelyä soundien suhteen harrasteta. Monilla bändeillä levyiltä löytyy ehkä pari lyömäsoitinraitaa, useammat kitararaidat, parit keyboardit, ehkä jotain muuta sälää sekä useampikin lauluraita. Siihen päälle vielä miksaaminen... täysin eri homma.

Oma studio löytyy toki monelta muusikolta, mutta usein nuo tuotokset ainakin masteroidaan muualla. Ja edelleen tuo levy-yhtiöiden kautta tuleva aikataulutus julkaisujen suhteen sanelee paljon. Oma lukunsa ovat omalla studiolla ja omalla pienlevy-yhtiöllä toimivat independent-artistit. He eivät ole riippuviaisia levy-yhtiöiden eivätkä studioiden aikatauluista. Levyjen tekeminen kestää, koska sitä tehdään harrastuspohjalta omien töiden ohessa. Musiikki on tuolloin harrastus, eikä silloin kannata aikataulupaineita ottaa. Tehdään sillä tapaa kuin tuntuu hyvältä.
 

ditrim

Jäsen
Black Sabbathin eka levy nauhoitettiin parissa tunnissa. Vaikea kuvitella miten se voisi olla parempi, vaikka olisi vuosi viilattu.

Kommentoimatta sitä onko Black Sabbath hyvää vai huonoa, niin voi olla ettei Black Sabbath pääsisi edes nauhoittamaan nykyaikana. Ehkä heillä ei olisi rahaa siihen. Voi myös olla, että jos Black Sabbath julkaisi ensimmäisen levynsä nyt, niin sitä ei edes julkaistaisi. Aika kultaa musiikin, vaikkei sitä mukavaa olekaan myöntää.

Sitten asiaan. Tuleeko Suomessa tasaiseen tahtiin ryyppyhittejä, vai tulevatko ne jossain sykleissä? Ryyppyräppi on nyt kovinta shittiä, mutta mitä seuraavaksi? Ryyppyiskelmä? Kiinnostaako Suomea mikään muu kuin viina? Voiko muusta kohta enää edes laulaa?
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Aika kultaa musiikin, vaikkei sitä mukavaa olekaan myöntää.

Kiinnostaako Suomea mikään muu kuin viina? Voiko muusta kohta enää edes laulaa?
Aika kultaa osan musiikista. Paska on paskaa vaikka aikaa kuluisi kuinka, ja parhaat on parhaita. Keskivertomusiikkiin tuo kultaus ehkä eniten vaikuttaa.


Kiinnostaa, seksi, eli ihmissuhteistahan aina saa laulaa ja niistä lauletaan. Jopa kahdesta eri näkökulmasta: lemmen pilvenhattaroiden päältä tai sitten köydenpäästä kun beibi jätti.
 

Uleåborgir

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Päätalo, Huovinen, Sympathy For The Devil
Sitten asiaan. Tuleeko Suomessa tasaiseen tahtiin ryyppyhittejä, vai tulevatko ne jossain sykleissä? Ryyppyräppi on nyt kovinta shittiä, mutta mitä seuraavaksi? Ryyppyiskelmä? Kiinnostaako Suomea mikään muu kuin viina? Voiko muusta kohta enää edes laulaa?

Taiteen aiheet tulevat niin kovin usein taiteilijalle elimellisesti läheisistä asioista. Onhan esimerkiksi Juicen Syksyn sävel oodi rakastetulle eli alkoholille. Sama koskee Zen Cafén Todella kaunis -kappaletta. Alkoholi on suomalaisessa musiikissa ollut jo pitkään ihon alla. Samaisella tavalla on käsitelty paljon huumeita. Ensimmäisenä tulee mieleen Metallican Master Of Puppets.
 

Fordél

Jäsen
Oon taas viime päivinä huomannut kuinka hienoa on kuunnella aloittelevien tai ainakin levytyssopimusta vailla olevien bändien musiikkia. Kun biisit on itse tuotettuja ja tehtyjä, niistä paistaa läpi positiivisella tavalla särmä, raakuus, raikkaus ja tuoreus. Tuotetummasta musiikista katoaa monesti nämä asiat kun kaikki on niin siloteltua ja täyteen ängettyä. Tulee vähän sellainen ähky olo. Esimerkiksi MySpacista on mukana kuunnella täysin tuntemattomien bändien tekeleitä ja huomata kuinka paljon hyvää musiikkia tehdään jo pelkästään eri puolella Suomea bändikämpillä. Eilenkin tuli bongattua YLE:n Alueuutisista yksi oululainen bändi ja sitä tässä nyt kuunnellaan. Hieno meininki!
 

JypFabu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp
Black Sabbathin eka levy nauhoitettiin parissa tunnissa. Vaikea kuvitella miten se voisi olla parempi, vaikka olisi vuosi viilattu.

Tässä kannattaa huomioida pari seikkaa. Ennen levyttämään yleensäkin valikoitui harvempi joukko artisteja ja ne valokoituneet olivat tuossa vaiheessa jo rutinoituneita keikkamuusikoita/bändejä. Homma oli klaar sekä instrumenttien, että bändisoundin osalta. Tottakai artistit silloinkin mielellään olisivat pidempään tekeleitään hioneet, mutta studion hinta tuli vastaan. Niinkuin tulee nytkin, jos ns. kaupallisiin studioihin lähtee omalla lompsalla koheltamaan. Johtuen myös tiukemmasta seulasta, ketkä niitä levyjä pääsivät yleensä tekemään, myös artistien hengentuotteiden taso, niinkuin instrumenttien hallinnan taso, oli luokkaa parempaa, kuin nykyään.

Sitten kun mennään sisältöön, oli joskus aika, jolloin artisteilla oli vapaus musiikkinsa sisältöön. Tuli paskaa ja tuli timanttia. Nykyaikana artistit tuotteistetaan kohderyhmän muottiin ja jos meinaa musiikillaan leipääkin syödä, sen pitää olla bulkkiradiotuotantoa. Tämä vie musiikista kaiken särmän ja ennenkaikkea sisältö on pääsääntoisesti ei mitään. Musiikin tekijät on siis alistettu suunnasta jos toisesta pelkiksi viihdyttäjiksi ja tunnetustihan ihminen mieluummin viihtyy, kuin on viihdytettävänä. Mitäpä siis jää jäljelle aiheiksi, kun kaikki kantaaottavuus stilisoidaan pois jo lähtökohtaisesti, no, jos ei artistin/bändin sananikkari ole luokkaa erikoisen lahjakas kirjallisesti, aiheiksi jää ne syvimmät, joihin on lupa: parisuhteen kiemurat ja viina. Kun sitten samaa aihepiiriä ammentaa valtava joukko tekijöitä, vati on jo kauan ollut kokolailla tyhjä, mitään erityistä ei aiheesta saa enää kukaan kaluttua.

Kannattaa miettiä, mikä vaikutus musiikkiin syntyisi, jos tekijöillä olisi vapaus riimitellä Backmanista sote-uudistukseen ja syrjäytymisestä sodalla bisneksen tekemiseen. Vaikka näkökulmat olisi monesta hanurista, musiikillinen anti on potenssiin n, jos esittäjät kokevat ilmaisevansa jotain omakohtaista ja itselleen tärkeää.

Sinänsä mikään itseisarvo ei ole, onko luova tekijä nopea vai hidas valmista aikaansaamaan, kumpikaan ei takaa, että studiosta pyörii kultalevyjä ulos ovista ja ikkunoista. Tekemisen ja sisällön vapaus luovat ne aikaa kestävät ja elämään jäävät tuotokset, bulkki unohtuu julkaisusta seuraavana päivänä, ellei joku saa taakseen bisnesrummuttajia, jolloin saasteesta joutuu kärsimään lähes kuukauden, ennenkuin se unohtuu mahdottomuuteensa.

Nykyään tosiaan netti suo mahdollisuuden kurkistaa sinne, missä kiinnostavaa musiikkia väännetään, my space, youtube, dropbox etc. mahdollistaa tämän, mutta nimiä millä hakea voi olla aika työläs keksiskellä, musiikkiaiheisilla saiteilla voi sitten urkkia mitä muut ovat saaneet kaivelluksi esiin.

Kiinnostavaa etsiessään kannattaa suosiolla tiputtaa sana rock hakusanoista pois, jo kolmisenkymmentä vuotta kuolleena olleesta genrestä ei löydy, eikä ole mitään tuoretta ja omaperäistä olemassa, pari pastissia vuosikymmeneen ei pelasta mitään, mutta löytyyhän sitten omille poluilleen uskaltautuneiden vetoja mitä yllättävimpien musiikkityylien alaotsikoista. Jos jaksaa kaivaa, voi löytää, niin nopeaan kyhättyjä helmiä, kuin vuosia kypsyteltyjä nerouden siemeniä.
 

JypFabu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp
Oon taas viime päivinä huomannut kuinka hienoa on kuunnella aloittelevien tai ainakin levytyssopimusta vailla olevien bändien musiikkia.

Tähän voin kommentoida, kun alalla enemmän tai vähemmän hortoilen, että nykyään yhä enenevä joukko bändejä ja artisteja touhuaa ilman levy-yhtiö sidoksia, eivätkä näihin leipiin kovin helposti ole edes houkuteltavissakaan, sen silakan, jolla elää sen pual vuat saa myös pitämällä taiteelliset langat omissa käsissään. Hankaluutena näissä on se, että markkinointikanavia ei juuri ole kun some ja viidakkorumpu, kun saa keikan sieltä, toisen täältä ja sana kiertää. Toisaalta aloittelevan bändin pr-budjetti on käytännössä samaa tasoa ja yhtiö varmistaa tällä takaportin, että sopparin voi aina lopettaa, kun myyntitavoite ei täyttynyt, tästä tiedän useammankin tosielämän esimerkin. Niinpä, jos musiikista on oikeasti kiinnostunut, kannattaa hakeutua niiden lähteiden äärelle, missä sitä tehdään ja jättää muzakit ostoshelvettien ämyreihin raikamaan, ei niissäkään siis mitään vikaa ole, jos sattuu vähän enemmän teollisesta tuotteesta pitämään.
 

finnjewel

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, KooKoo, KPL, Kiovan Dynamo
Taiteen aiheet tulevat niin kovin usein taiteilijalle elimellisesti läheisistä asioista. Onhan esimerkiksi Juicen Syksyn sävel oodi rakastetulle eli alkoholille. Sama koskee Zen Cafén Todella kaunis -kappaletta. Alkoholi on suomalaisessa musiikissa ollut jo pitkään ihon alla. Samaisella tavalla on käsitelty paljon huumeita. Ensimmäisenä tulee mieleen Metallican Master Of Puppets.

Musiikinkuluttajissa lienee kuitenkin suuria eroja sen perusteella mistä kuulija pitää. Yksi pitää melodioista, sävelkuluista ja riffeistä jne., sanoista viis. Joillekin on tärkeää juuri sanat; kantaaottavuus, tarina tai filosofisuus. Jotkut hylkäävät koko artistin jos sanoitukset ovat hölmöjä. Jotkut arvostavat tiettyä soundia, lauluääntä tai instrumenttien virtuoosimaista hallintaa. Jotkut jopa pitävät ensisijaisen tärkeänä sitä miltä muusikot näyttävät; onko seksikäs, äijämäinen, millainen esiintymisasu jne. Ja luonnollisesti näistä erilaiset yhdistelmät.

Itse olen aika puhtaasti melodia + soundityyppi. Typerät sanoitukset voivat kyllä joskus poikkeustapauksessa pilata hyvänkin sävellyksen, näppärät sanoitukset eivät tee ankeasta melodiasta hyvää biisiä.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Olen pähkäillyt Syd Barrettin kohtaloa tässä männäpäivinä. Muistattehan tuon Pink Floydin alkuperäisjäsenen, joka teki suunnilleen kaikki Piper at the Gates of Dawnin hienot psykedeliset popbiisit. Miehen, joka jäi sitten sille pitkälle ja huonolle tripille. Miehen, jonka aivot happo kärvensi. Miehen, joka vaelteli Wish You Were Heren miksaussessioihin 40 kiloa lihoneena kaljupäänä myhäilemään.

Olisiko Barrett tehnyt enää yhtä hienoa levyä, vaikkei olisikaan seonnut? Piper on lajissaan täydellinen, olisiko siitä voinut petrata? Soololevyt Madcap Laughs ja Barrett ovat... hmm... mielenkiintoisia. Kuitenkin, vaikka Sydin kohtalo on surullinen, niin ehkä oli ainakin Floydin etu että kävi näin.


Samalla mietiskelin muita nuorena lähteneitä, siis kuolleita lähinnä. Oikeasti kuolleita, sillä Sydhän kuoli vasta 2000-luvulla, vaikka sisin joskus 1968 kai. Mietin, että ainakin Jimi Hendrix meni ennen aikojaan. Jätkä oli luomisvoimainsa tunnossa, mutta olisi voinut saada aikaiseksi vielä mitä tahansa. Ei ollut lähelläkään zeniittiään hän.

Jim Morrison puolestaan oli turvonnut juoppo, ja taatusti parhaat duuninsa tehnyt jo. Ehkä runouden saralla olisi ollut annettavaa, mutta rockille ainakaan ei. Sama Brian Jonesin kanssa, Stones ulosti pahasti harhoissaan kylpevän, alun alkaenkin sävellyskyvyttömän instrumentalistin. Lennon ammuttiin miehen annettua jo parhaan osan itsestään maailmalle. Janis Joplinista oli tullut Friscon Mervi Tapola, ihan säälittävä kassialma. Ei suuri menetys musiikillisesti. Sitten on Grateful Deadin Pigpen McKernan, joka oli ihan kelpo bluesmies ja nappoveikko, mutta bändilleen ei läheskään yhtä tärkeä kuin Garcia, Weir tai Lesh.

Yhteenveto: Hendrix oli iso menetys, muut ei niinkään. Harva, hyvin harva rockmuusikko on kuollut kesken tai ennen parasta luomisvaihettaan. Ehkä Ian Curtis, mutta hänhän päätti lähdöstään itse. Suomessa Jouni Mömmö, jossa toisaalta oli iso hitunen Syd Barrettia, eli kukaan ei voinut tietää mitä sieltä olisi vielä tullut vai eikö mitään. Bon Scott lähti etuajassa; Highway To Hell ja sitä seurannut kiertue osoittavat, että mies oli hurjassa tikissä laulajana, esiintyjänä ja lyyrikkona. Sama homma Ronnie Van Zantin kanssa, mutta lentokone ei kysellyt. Bonzo Bonhamin lähtö hajotti Suurimman ja Kauneimman ennenaikaisesti.

Näistä uusista kuolleista en niin tiedä enkä sano edes. Sanokaa te.

Edit. Sen sanon, että se yksi naamansa haulikoinut seattlelainen surkurupuli teki niin monta hyvää biisiä jo eläessään, että niiden laskemiseen menisi kaikki Oscar Pistooliuksen varpaat.
 
Viimeksi muokattu:

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Ensimmäisenä tuli mieleen Freddie Mercury. Siinä lähti ennenaikaisesti yksi kaikkien aikojen laulajista ja keulakuvista. Uskon vahvasti että Freddiellä ja Queenilla olisi ollut vielä pitkästi uraa jäljellä.

Ja Hanoi Rocksin Razzle lähti myös taivaalliseen orkesteriin. Muutaman kerran pohdittu kavereiden kesken sitä, että mihin Hanoin rahkeet olisi riittäneet ilman tuota onnettomuuta. Bändihän käytännössä kuoli tuohon, jotain keikkoja taisivat vetää vielä eri rumpalilla mutta eipä siitä mitään isompaa tullut.

Amy Winehouse heitti lusikan nurkkaan vasta. Kyseinen artisti ei mikään varsinainen suosikki ollut, mutta hyvä ääni ja hyviä biisejä. Huumeet ja viina taisivat viedä. Olis kannattanut mennä sinne rehabiin.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Kyllä jotain vikaa on sellaisessa maailmassa, jossa Jimi Hendrix kuolee nuorena mutta Elton John elää vanhaksi.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Entäpäs legendaarisen, suhteellisen vähän aikaa toimineen, Freen kitaristi Paul Kossoff? Aikanaan lahjakas kitaristi, joka perusti bluesia, soulia ja folkrockin melodioita yhdistelevän Freen yhdessä Paul Rodgersin, Simon Kirken ja Andy Fraserin kanssa. Kossoff oli kova kepittäjä, jonka kitarointi kuuluu näkyvästi hienoissa Freen biiseissä yhdistettynä Rodgersin upeaan vokalisointiin. Free kerkesi lyömään muutaman kovan kiekon ulos aktiivisena ollessaan, kunnes bändi lopetti toimintansa 1971 ja toistamiseen 1973 johtuen erimielisyyksistä, Kossoffin päihteiden käytöstä ja jo hieman laskeneesta menestyksestä.

Freen jälkeen Rodgers ja Kirkehän perustivat vielä tänä päivänäkin lavoilla tamppaavan rockin suuruuden Bad Companyn ja Kossoff syventyi sooloprojekteihinsa, kunnes käytännössä huumeet ja niistä johtunut sydänkohtaus korjasi lahjakkaan kitaristin yläkerran jameihin vain 25-vuotiaana. Kossoff ehti myös esiintyä Uriah Heep-urkuri Ken Hensleynkin demoilla ennen kuolemaansa ja kyllähän Kossoff todella soittaa osasi, mutta luulen että huumeet olisivat vaikuttaaneet soittokykyyn ennen pitkään niin ratkaisevalla tavalla, että Kossoffin parasta ei olisi nähty, vaikka mies hengissä olisin säilynyt rajuista elämäntavoistaan huolimatta. Ei ensimmäinen joukossaan kenen uran ja elämän päihteet pilasivat.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Entäpäs legendaarisen, suhteellisen vähän aikaa toimineen, Freen kitaristi Paul Kossoff?
Kossoff perusti viime hetkinään bändin nimeltä Back Street Crawler. Vuonna 1976 Euroopassa tuntematon australialaisbändi AC/DC oli tulossa vanhalle mantereelle lämmittelemään Back Street Crawleria kokonaiselle kiertueelle, mutta Kossoff ehätti juuri kuolemaan ennen rundin alkua. Bon Scott kuittasi lehdistölle jotain tyyliin vitun huumeääliö Kossoff meni delaamaan ja pilaamaan meidän keikat.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Otetaan muutama nimi myös bluesin puolelta, joiden taival päättyi aivan liian aikaisin aikanaan.

Duane Allman, tuo Allmanin veljeksistä toinen, joka oli perustamassa legendaarisesta southern rock-bändi The Allman Brothers Bandia. Kun Gregg hoiti loistavasti lauluosuudet ABB:n klassikkolevyillä, niin Duane oli kitaran varressa vähintään yhtä ilmiömäinen. Duane oli slide-soittamisen mestari, mikä on tyypillistä southern-musiikissa ja improvisoijana aivan poikkeuksellisen loistava, joka tulee ilmi Allmanien hienoissa ja vivahteikkaissa pitkissä jami-biiseissä. Yksi arvostetuimpia bluesin ja rockin kitaristeja kautta aikojen ja mitä kaikkea Duane olisi ehtinyt saavuttaa niin ABB:ssä kuin musiikissa ylipäätään, jos hän ei olisi kuollut vuonna 1971 vain 24-vuotiaana. Mainittakoon, että Duane oli mukana Eric Claptonin Derek And The Dominosin ainoalla studiolevyllä. Duane oli kova jazzin kuuntelija ja sen kuuli hyvin hänen soittamisestaan. The Allman Brothers Band on jatkanut eri kokoonpanoilla toimintaansa kuitenkin näihin päiviin asti ja kitarakolmikko on bändissä edelleen raskainta A-sarjaa mitä tulee etelän musiikkiin (Warren Haynes, Dickey Betts, Derek Trucks), mutta kyllä tämä orkesteri menetti paljon, kun Duane siirtyi aikanaan yläkertaan. Hienoa joka tapauksessa, että bändi on edelleen voimissaan ja näin myös kunnioitetaan Duanen muistoa. Allmanien 3 ekaa + live Fillmore East ovat sellaisia teoksia, joista Duanen soittoa voi nautiskella ja ehdottomia kivijalkoja, mitä tulee etelän rockiin.

Sitten siirrytään toiseen kitarasankariin, joka poistui liian aikaisin tapaturman takia, mutta pysytään maantieteellisesti suurinpiirtein samoilla alueilla. Kyseessä siis Stevie Ray Vaughan, tuo Texas Bluesin kovimpia nimiä yhdessä Johnny Winterin kanssa. Stevie Ray Vaughan and Double Trouble teki vuonna 1983 läpimurron Texas Flood-nimeä kantavalla blueslevyllä, joka on silkkaa timanttia ja texasilaisen bluesin juhlaa alusta loppuun. Vaughanin stratocaster vinkuu upeasti ja tämä oli vasta alkua sille mitä oli luvassa. Couldn`t Stand The Weather, Soul To Soul ja In Step olivat myöhemmin 80-luvulla hienoja levyjä. Tosin Couldn`t Stand The Weather ei enää saanut niin merkittävää suosiota, vaikka itse levyistä tykkään todella paljon. Vaughan soitti aina hyvin Albert King-tyylisellä soittotyylillä ja kitaran kielet olivat todella paksuja. Yksi Vaughanin hieno kappale on Rude Mood, jossa Vaughan pääsee esille loistavalla teknisellä taituruudellaan, jota muut blues-jyrät voivat vain katsella vierestä. Stevie Ray oli myös niitä harvoja kepittäjiä, jotka pystyivät yhdessä Leslie Westin kanssa tulkitsemaan Henkan Voodoo Chilen uskottavasti läpi.

Vaughanin vikaksi levyksi jäi yhdessä veljensä kanssa tehty Family Style ja projekti oli nimeltään Vaughan Brothers. Vaughanilla oli mukanaan bluesmiehen varjopuoletkin yhdessä upean soittamisen lomassa eli päihteitä kului runsaasti ja miehellä oli uransa aikana huonommat ja paremmatkin hetkensä, mutta ennen kuolemaansa hän oli jo tovin viettänyt absolutistin elämää. Vaughan kuoli helikopterionnettomuudessa traagisesti 1990 Wisconsinissa tullessaan Claptonin ja Buddy Guyn yhteiskeikalta. Vaughan jätti perinnöksi hienoja levyjä ja keikkoja, mutta mitä kaikkea tämä erittäin lahjakas blues-kitaristi olisi voinut vielä saavuttaakkaan? Kuollessaan Vaughanilla ei ollut kuollessaan ikää kuin 36-vuotta eli blues-miehelle ei juuri mitään ja kun otetaan huomioon, että blues-musiikissa ei yläikärajoja tunneta ja elinkautiskiertueilla ollaan koko ajan niin Stevie olisi voinut tehdä vielä upeita keikkoja ja levyjä. Vaughan kerkesi Suomessa käydä viidesti 80-luvulla, joista legendaarisin keikka lienee vuoden -85 Pori Jazzin keikka, jossa Vaughan saapui stetsoni päässä Kirjurinluodolle Kokemäenjokea lautalle ylittäen yhdessä Koiviston Manun kanssa! Hieno kitaristi ja Stevien veli Jimmyhän vaikuttaa rhythm & blues-bändi The Fabulous Thunderbirdsissä edelleen.
 

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Vastaan Evilin kysymykseen lyhyesti että olisi hauska nähdä mitä Petri Walli olisi saanut aikaiseksi ilman sekoamistaan. Ja laitan Nirvanan unplugged levyn soimaan. :-)
 

Snakster

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Danny Whitten lähti ilman muuta ennen aikaisesti ja äijällä olisi ollut todella paljon annettavaa. Omatkin biisit olivat hyviä, mutta nimenomaan kitaristina ja laulajana oli huipputyyppi ja kyllähän Crazy Horsen staili muuttui oleellisesti runnovammaksi Sanpedron hypätessä remmiin, vaikka hieno äijä on hänkin ja rautainen pumppu silläkin kokoonpanolla.

Neil Young harmittelee muistelmissaan sitä, miten äänitteli itse uusiksi joitain Whittenin laulamia stemmoja, koska halusi itse päästä pätemään. Whittenhän oli todella paljon parempi laulaja ja kitaristi kuin Neil koskaan. Cinnamon Girlissä tuota laulua taidetaan kaikista eniten lopulta kuulla.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kyllähän John Lennonilta olisi ollut vielä odotettavissa hienoa popmusiikkia, sen verran kovan albumin viimetöiksen teki.

Mercury tavallan testamenttinsa sai tehtyä Innuendon (ja tietty show must go on bisin) myötä.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
John Lennonin pilasi Yoko jo vuosia, vuosia ennen Chapmanin luotia.

Petri Walli olisi ehkä saanutkin jotain aikaan, jos olisi pysynyt KW:n kahden ensimmäisen albumin linjoilla. Kolmas kuitenkin kieli jo syvästi järkkyneestä mielestä. Sehän on sairaskertomus koko levy, siitä kuulee miten käy kun utelias ja altis mieli sekoaa Ior Bockin Lemminkäishöpinöihin ja ilmeisesti myös tajuntaa laajentaviin. Kingston Wallin jalat maassa -osasto, tarkemmin sanottuna basisti Jylli, kommentoi joskus Soundissa näitä Petrin hörhöilyjä osuvasti.
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Alalla kuin alalla on heitä jotka menevät pois liian varhain, työ jää kesken. Rokkihommissa tuo on ikään kuin sisäänrakennettua. Elo on joskus vauhdikasta ja kuolontullia kannetaan läpi ikäluokkien.

Edellä mainittu Syd Barrett ansaitsee tulla tuoduksi tässä yhteydessä alleviivausten kera, vaikka lopullinen lähtö tulikin vasta päälle 6-kymppisenä syövän myötä. Barrettin persoona hävisi huumematkoille jo ammoin, vaikka oli noilla soololevyilläkin häivähdyksiä purskahtelevasta nerokkuudesta. Kuka tahansa kätevä musamies ei saa aikaiseksi Baby Lemonadea vaikka yrittäisi koko elämänsä.

Frank Zappa kuoli hänkin syöpään, vähän vaille 53-vuotiaana. Ehkä suurimmat jutut oli jo tehty, mutta Zappan tapaus jättää kuitenkin arvuuteltavaa. Zappan produktiivisuus oli aivan poikkeuksellista, 18-tuntiset työpäivät ja sitä rataa. Mitä kaikkea joulukuussa 1993 kuollut Frank Zappa olisi voinut saada aikaan, jos hänellä olisi ollut käytössään nykytekniikan mahdollistamat työkalut? Zappa investoi Synclavieriin 80-luvulla jättisumman, mutta nykyään suunnilleen samat asiat ja paljon lisää saa jos ei freewarena niin pikkurahalla. Tämä siis säveltämistä koskien. Kitaristina Zape oli ainutlaatuinen ja esiintyjänä merkittävä. Näitä avuja ei konehommilla kompensoida.

Nick Drake on jäänyt hänkin mietityttämään. Huikea lahjakkuus kitaristina ja lauluntekijänä, jolla oli todella vahva näppäilykäden tekniikka ja ekstroverttinen ote soittimeensa. Samalla tietysti valtaisa kontrasti suhteessa persoonaansa. On edelleen kiistanalaista kuinka Drake kuoli, oman käden kautta vaiko tahattomasti lääkkeisiin sortuen.

Suomalaisista nostaisin esiin mm. Juicen kitaristina toimineen Petteri Salmisen. Hieno ja tyylistään tunnistettava soittaja, jonka keuhkosyöpä vei varsin nuorella iällä. Salmisen upean hienojakoinen vibra maustoi monet Leskisen 70-luvun jälkipuoliskon levyistä kuolemattomiksi. Varsinkin Tauko I on kitaroiden suhteen todella salmismainen.
 

Uleåborgir

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Päätalo, Huovinen, Sympathy For The Devil
Turhan nuorena kuolleista sankareista mainitsisin myös Panteran ylivoimaisen kitaristin Dimebag Darrellin, alkuperäiseltä nimeltään Darrell Lance Abbott. Luultavasti hänen tunnetuin kädenjälkensä musiikissa on Panteran Cowboys From Hell -laulun kitarariffi. Darrell koki samanlaisen kohtalon kuin ketjussa mainittu John Lennon, häiriintynyt fani ampui Darrellin. Dimebag-nimi muuten on perua 10 dollarin huumausaine-erästä. Jos sitä ei joku tiennyt vielä.

Muuten avautui tätä viestiä kirjoittaessa, että Darrelliin ammuttiin viisi luotia 8. joulukuuta 2004. Lennoniinkin ammuttiin viisi luotia, silloinkin oli joulukuun 8. päivä, vuosi vain oli 1980.

John Bonham, eli Led Zeppelinin rumpali, kuoli tukehtumalla oksennukseensa kuten Jimi Hendrix. Bonham oli 32-vuotias, joten 27-kerhoon ei hänellä ollut asiaa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös