Se mitä minä ihmettelen suuresti tässä Suomen Idolsissa, on tasapaksuuden haku. Siis jos joku on tietyn tyylilajin taitaja, niin se on hänelle heikkous. Jos verrataan esimerkiksi edelliseen American Idoliin, niin siellähän laulajat veti sellaista osastoa, joka heille sopii. Voittajaksi selviytynyt Carrie Underwood oli nii-in country-pop laulaja kuin olla ja voi. Ja häntä rohkaistiin olemaan sellainen. Samoin toiseksi tullut Bo Bice hallitsi hardrock/heavy-genreä ja siitä ei häntä moitittu. Ne finaalin biisitkin oli sovitettu molemmille toimiviksi versioiksi, vaikka sama kipales oli kyseessä.
Viime vuoden kakkoseksi jäänyt Jani Wickholm on pitäytynyt kunniakkaasti sillä tiellä, joka hänelle sopii. Täällä Routainen Sydän moitti miestä, kun käy Yli-Kiimingissä ja Tyrnävällä keikkailemassa, mutta mitä sitten? Uskallan väittää, että jos joku kolmikosta Pakarinen, Wickholm ja Tuisku on mukana kymmenen vuoden päästä musiikkibisneksen 'huipulla' (jos siellä nyt todellisuudessa kukaan vielä onkaan), niin se on juuri Wickholm. Hän tekee itselleen ominta musiikkia, joka ei ole varsinaisesti mitään trendikamaa ja kestää Radio Suomen soittolistalla vuosia eteenpäin. Ja tuulipuvut ostaa levyjä.
Tällä haluan sanoa vain sitä, että Idolsin tehtävä olisi minun nähdäkseni löytää todellinen idoli (oli se mihin tyylilajiin tahansa), eikä joka humppaan taipuvaa multipersoonaa, joka laulelee pari vuotta kaikissa maalaisdiskoissa ja häipyy sitten paikallisradion "tähtitoimittajaksi". Nyt pelkästään finaalien teema-karkelot pudottaa armotta noita tietyn lajityypin spesialistejä pois. Ei sillä, ei Agnes niin hyvä ollut, että voittoon rahkeet olisi riittäneet, mutta karmaisevaa oli nähdä kun rock-äänen olisi pitänyt taipua disco-biittiin tai Suomi-poppiin. Kunhan on mahdollisimman HMV ja laulaa hymyillen nuotilleen, niin sitten on riittävän hyvä idoli Suomeen. Ei mulla muuta.