Dorian Gray
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Johdossa oleva joukkue
Jääkiekon MM-kullan jälkimaininkeja yhä, mutta laitan tälle puolelle, koska keskustelu voi ja saa hyvin rönsyillä useisiin laheihin.. Hakutoiminnon kautta huomasin, että urheilukirjallisuuden klassikko ja siitä muokattu elokuva Moneyball on noussut palstalla ajoittain esiin, mutta suhteellisen tuoreesta (vajaan vuoden vanhasta) Astroball-teoksesta en löytänyt mainintaa.
Molemmat teokset perustuvat baseballiin, mutta jotkin niiden lainalaisuuksista ovat varmastikin sovellettavissa kaikkeen joukkueurheiluun. Baseball on tieteellisen tutkimksen näkökulmasta herkullinen laji ennen kaikkea siksi, että sen peli- ja siten toistomäärät ovat tolkuttoman suuria eri tasoilla, ja myös, koska siitä saadaan isoloitua yksittäisiä tilanteita tarkasteltavaksi, koska laji on luonteeltaan poikkeuksellisen staattinen. Jääkiekossahan ei voida yleensä samaan tapaan erottaa yhden pelaajan suoritusta tietyssä tilanteessa, koska se riippuu aina muista kentällä olijoista, niin omista kuin vastustajankin pelaajista. Mutta ehkä näillä lähestymistavoilla on yhteyttä siihenkin miten jääkiekkoa tulee katsoa ja pelata.
Michael Lewisin Moneyball-teos esitteli siis tieteellisen katsantokannan baseballiin. Kirja on tietysti kattavampi kuin elokuva ja ajattelutavan kehittäjät on yhdistetty elokuvassa yhdeksi fiktiiviseksi nörttihahmoksi, mutta kaikkiaan teoksesta saa hyvän kuvan leffankin kautta. Perusideana oli, että baseballin suorituksia oli pitkään arvotettu väärin: vääriä syöttöjä lukemalla saavutettu vapaataival oli arvokkaampi kuin varastettu pesäväli, näyttävällä syöksyllä pelastettu rajalyönti saattoi pelaajan atleettisen kyvykkyyden sijaan kertoa hänen väärästä sijoittumisestaan kentällä, ja niin edelleen. Matematiikka paljasti lahjomattomasti, mitkä pelaajan suoritukset auttoivat joukkuetta voittoon, ja skouttien perinteinen perstuntuma hylättiin pelaajien hyvyyttä arvioitaessa. AJattelutapa mullisti baseballin ja on vaikuttanut kaikkeen ammattilaisurheiluun.
Ben Reiterin Astroball kertoo nimensä mukaisesti Houston Astros -joukkueen noususta MLB:n rupusakista mestariksi. Teos taustoittaa tapahtumia monen nousuun vaikuttaneen henkilön kautta ja kertoilee pelitulosten ohella mielenkiintoisia anekdootteja, seuran historiaa lyhyesti ja muutakin. Pääasiana on kuitenkin filosofia, jossa haluttiin muodostaa synteesi Moneyballista ja olemassa olevasta "gut feeling" -tiedosta, jota ei pystytty suorasti mittaamaan mutta joka vaikuttaa joukkueen menestykseen. Eli, jos pelaaja osoittaa vaikkapa hyviä johtajanominaisuuksia, hänen panoksensa voi näkyä joukkueen menestyksenä, vaikkei hänen omat kykynsä paranisikaan. Tai pelaaja ei tällä hetkellä pelaa hyvin, mutta skoutti voi nähdä hänessä potentiaalia, joka pientä asiaa harjoittelemalla ja muokkaamalla jalostuu menestykseksi, vaikkeivät tilastot sitä kykenisikään osoittamaan. Tämänkaltaisille asioille halutaan antaa myös laskennallinne arvo, vaikkeivät ne suoranaista matematiikkaa ole.
Kirjassa puhutaan myös teknologian antamasta avusta, kun syöttöjen ja lyöntien liikeratoja voidaan mitata senttien tarkkuuksilla, puhutaan joukkuehengen merkityksestä ja muodostumisesta, mutta silti luotetaan siihen, että pelaajan on kentällä toimittavana yksilönä ja tehtävä ratkaisunsa - taustavoimien tehtävä on antaa hänen käyttöönsä mahdollisimman paljon hyödyllistä informaatiota. Ja ainakin tuloksien perusteella tämä lähestymistapa vaikuttaisi olevan seuraava askel eteenpäin.
Ehkä itse jäin miettimään ennen kaikkea sitä, hyödynnetäänkö Suomessa palloilulajeissa riittävästi/liikaa/liian vähän matematiikkaa ja teknologiaa, tai onko valmentajien tai entisten pelaajien 'perstuntumatieto' yli- tai aliarvostettua? Mihin suuntaan uskotte joukkueurheilun menevän tästä, mikä olisi seuraavan Pihtiputaaballin keskeinen teema, jos Suomessa keksittäisiin jotain uutta? Olisiko se jonkinlainen jatkuvasti paranevan tietokonesimulaation avaamien mahdollisuuksien hyödyntäminen, voitaisiinko toimivia ratkaisuja pelitilanteisiin löytää sosiaalisen median avulla kymmenien miljoonien ihmisten massoista tavalla,, jota osittain hyödynnetään sotilasstrategioida pohdittaessa? Vai onko suuntana paluu inhimillisempään suuntaan, eli edun saa se, joka ymmärtää lajista jotakin sellaista, jota koneet eivät kykene laskemaan?
Tätä keskustelua saa jatkaa joka suuntaan ja jos ei löydy mitään kommentoitavaa, tätä voi hyödyntää kiinnostavana lukuvinkkinä :)
Molemmat teokset perustuvat baseballiin, mutta jotkin niiden lainalaisuuksista ovat varmastikin sovellettavissa kaikkeen joukkueurheiluun. Baseball on tieteellisen tutkimksen näkökulmasta herkullinen laji ennen kaikkea siksi, että sen peli- ja siten toistomäärät ovat tolkuttoman suuria eri tasoilla, ja myös, koska siitä saadaan isoloitua yksittäisiä tilanteita tarkasteltavaksi, koska laji on luonteeltaan poikkeuksellisen staattinen. Jääkiekossahan ei voida yleensä samaan tapaan erottaa yhden pelaajan suoritusta tietyssä tilanteessa, koska se riippuu aina muista kentällä olijoista, niin omista kuin vastustajankin pelaajista. Mutta ehkä näillä lähestymistavoilla on yhteyttä siihenkin miten jääkiekkoa tulee katsoa ja pelata.
Michael Lewisin Moneyball-teos esitteli siis tieteellisen katsantokannan baseballiin. Kirja on tietysti kattavampi kuin elokuva ja ajattelutavan kehittäjät on yhdistetty elokuvassa yhdeksi fiktiiviseksi nörttihahmoksi, mutta kaikkiaan teoksesta saa hyvän kuvan leffankin kautta. Perusideana oli, että baseballin suorituksia oli pitkään arvotettu väärin: vääriä syöttöjä lukemalla saavutettu vapaataival oli arvokkaampi kuin varastettu pesäväli, näyttävällä syöksyllä pelastettu rajalyönti saattoi pelaajan atleettisen kyvykkyyden sijaan kertoa hänen väärästä sijoittumisestaan kentällä, ja niin edelleen. Matematiikka paljasti lahjomattomasti, mitkä pelaajan suoritukset auttoivat joukkuetta voittoon, ja skouttien perinteinen perstuntuma hylättiin pelaajien hyvyyttä arvioitaessa. AJattelutapa mullisti baseballin ja on vaikuttanut kaikkeen ammattilaisurheiluun.
Ben Reiterin Astroball kertoo nimensä mukaisesti Houston Astros -joukkueen noususta MLB:n rupusakista mestariksi. Teos taustoittaa tapahtumia monen nousuun vaikuttaneen henkilön kautta ja kertoilee pelitulosten ohella mielenkiintoisia anekdootteja, seuran historiaa lyhyesti ja muutakin. Pääasiana on kuitenkin filosofia, jossa haluttiin muodostaa synteesi Moneyballista ja olemassa olevasta "gut feeling" -tiedosta, jota ei pystytty suorasti mittaamaan mutta joka vaikuttaa joukkueen menestykseen. Eli, jos pelaaja osoittaa vaikkapa hyviä johtajanominaisuuksia, hänen panoksensa voi näkyä joukkueen menestyksenä, vaikkei hänen omat kykynsä paranisikaan. Tai pelaaja ei tällä hetkellä pelaa hyvin, mutta skoutti voi nähdä hänessä potentiaalia, joka pientä asiaa harjoittelemalla ja muokkaamalla jalostuu menestykseksi, vaikkeivät tilastot sitä kykenisikään osoittamaan. Tämänkaltaisille asioille halutaan antaa myös laskennallinne arvo, vaikkeivät ne suoranaista matematiikkaa ole.
Kirjassa puhutaan myös teknologian antamasta avusta, kun syöttöjen ja lyöntien liikeratoja voidaan mitata senttien tarkkuuksilla, puhutaan joukkuehengen merkityksestä ja muodostumisesta, mutta silti luotetaan siihen, että pelaajan on kentällä toimittavana yksilönä ja tehtävä ratkaisunsa - taustavoimien tehtävä on antaa hänen käyttöönsä mahdollisimman paljon hyödyllistä informaatiota. Ja ainakin tuloksien perusteella tämä lähestymistapa vaikuttaisi olevan seuraava askel eteenpäin.
Ehkä itse jäin miettimään ennen kaikkea sitä, hyödynnetäänkö Suomessa palloilulajeissa riittävästi/liikaa/liian vähän matematiikkaa ja teknologiaa, tai onko valmentajien tai entisten pelaajien 'perstuntumatieto' yli- tai aliarvostettua? Mihin suuntaan uskotte joukkueurheilun menevän tästä, mikä olisi seuraavan Pihtiputaaballin keskeinen teema, jos Suomessa keksittäisiin jotain uutta? Olisiko se jonkinlainen jatkuvasti paranevan tietokonesimulaation avaamien mahdollisuuksien hyödyntäminen, voitaisiinko toimivia ratkaisuja pelitilanteisiin löytää sosiaalisen median avulla kymmenien miljoonien ihmisten massoista tavalla,, jota osittain hyödynnetään sotilasstrategioida pohdittaessa? Vai onko suuntana paluu inhimillisempään suuntaan, eli edun saa se, joka ymmärtää lajista jotakin sellaista, jota koneet eivät kykene laskemaan?
Tätä keskustelua saa jatkaa joka suuntaan ja jos ei löydy mitään kommentoitavaa, tätä voi hyödyntää kiinnostavana lukuvinkkinä :)