Matikainen toi sitä raatamisen mallia joukkueeseen, joka on täysin kapteeninsa näköinen: ei kisojen taitavin, mutta tarpeeksi taitava voittamaan mestaruuden. Tärkeimpänä kuitenkin totaalisen raatajakiekon nimeen vannova ryhmä, jolta löytyi voittamisen halu, kiima ja uskallus oikealla hetkellä.
Ei tää nyt pelkkää Spartaa ollut. Tietysti paljon sitäkin, mutta tutkapari Granlund-Immonen juoni henkilökohtaisella osaamisellaan Norjan ja Venäjän kumoon ja muutenkin piti taidon liekkiä hyvin yllä ainakin näissä pudotuspeleissä - alkusarjaa en nähnytkään. Tässä joukkueessa oli sopiva sekoitus taitoa ja likaisen työn tekemistä. Jengi kasvoi turnauksen edetessä ja kun joukkueen kuopus MG tekee huikeita soolomaaleja ja heittäytyy laukausten eteen ja kun kapteeni Koivu (heh!) vetää joka vaihdossa sata lasissa, niin väkisin siellä jokainen jätkä kasvaa sen kymmenen senttiä pituutta ja puukätisinkin pelaaja löytää itseltään ainakin jonkinlaiset kädet. Se, että tuolla ei kovin montaa nimimiestä ollut, ei tee siitä mitään puukätistä "ryminäpronssi"joukkuetta. Granlund, Immonen, Koivu, Kapanen, Pesonen, Aaltonen, Ruutu. Ainakin mä muistan nää jätkät pistepörssin kärkiniminä silloin, kun pelasivat vielä Suomessa. Kyllä siinä taitoa oli ihan riittävästi.
Sitä mä en kyllä tiedä, mistä toi mieletön henkinen kantti tuli, mutta luultavasti se kasvoi matkan varrella, kun aina uudestaan ja uudestaan tultiin takaa rinnalle ja ohi. Sama tapahtui HIFK:lle, kun Jokerit kaatui Game 7:n jälkeen. Itseluottamus oli sen jälkeen niin valtava, että jatkoaikatappio Lukolle ensimmäisessä välierässä ei riittänyt lannistamaan joukkuetta, vaan kahdeksan seuraavaa ottelua vietiin enemmän tai vähemmän näytösluonteisesti. Jotain sellaista taisi tapahtua nyt leijonillekin. Siihen vielä päälle jäätävää maalivahtipelaamista kauden/turnauksen tärkeimmässä paikassa, niin a vot! Kumpikaan ei ole ollut Suomen eikä HIFK:n tunnusmerkkejä pitkään aikaan, mutta tämä kevät toi siihen muutoksen.
