Jotain vaikutusta tilastoihin voi olla myös sillä, että Jalosen valmennusfilosofiaan kuuluu se että joukkue lyödään lukkoon suht' varhaisessa vaiheessa. Eli siellä ei kovin pitkään odotella NHL-pudokkaita. Toisin kuin tsekki joka piti Pastrnakille ovea auki toisen playoff-kierroksen ajan, Jalonen taisi leimata passit kun eka kierros oli selvä (vai jo ennen sitä?)
Toinen vähän arempi keskustelunaihe on se, onko joukkueenjohdossa tai valmennustavassa jotain joka ei erityisesti vedä NHL-pelaajia puoleensa. Olisi varmaan parempi olla sohaisematta tähän muurahaispesään, mutta muistaakseni Jalosen mj-uran alkupuolella tämmöistäkin oli vähän ilmassa.
Syy lienee yksinkertaisuudessaan se, että Suomi on voittanut viime aikoina aika paljon. Raskaan NHL-kauden jälkeen ei välttämättä ole enää niin suurta nälkää lähteä tavoittelemaan MM-kultaa, kun sen tavoittelussa ei ole niin valtavaa "harvinaisen saavutuksen" tuntua. On luonnollista, että lepo, pienistä vammoista parantelu ja aika perheen kanssa houkuttelee. Ei ole järkeäkään lähteä, jos tuntuu, ettei ole henkisesti ja / tai fyysisesti ihan sataprosenttista annettavaa.
Mitä tulee näihin Euroopassa pelaaviin, niin hehän ovat näitä kultamitaleita jo henkilökohtaisestikin saavuttaneet. Hyvin ymmärrän, että silloin palo pidentää kautta ei enää ole niin suuri. Futiksessa "maajoukkueuran lopettaminen" on ihan tyypillinen ratkaisu, vaikka siellä maajoukkuemenestystä on 1000 kertaa vaikeampaa saavuttaa ja mahdollisuus sen tavoitteluun harvinaista herkkua.
Aika luonnollista on, että Sveitsi ja Saksa saavat aina käytännössä kaikki mahdolliset NHL-pelaajansa mukaan. Heiltä kun se maajoukkuekulta vielä puuttuu, vaikka lähellä on ollut. Tshekki puolestaan on isäntämaa ja sen viimeinen kulta on vuodelta 2010 (joku Pastrnak oli tuolloin 14), joten myös siellä varmasti tilanne - kotikisat ja mahdollisuus napata jotakin harvinaista - motivoi. Moni Tshekin pelaajista on vieläpä sitä ikää, että alkaa olemaan viimeisiä mahdollisuuksia voittaa jotakin maajoukkueessa.
Ruotsi on viime vuosina myös saanut houkuteltua paljon NHL-staroja mukaan. Heillähän on aikaisemmin ollut sama tilanne, kuin Suomella nyt. Se oli aikaa, kun NHL-pelaajilla pelattaviakin turnauksia oli säännöllisesti ja Ruotsi esim. putsasi vuonna 2006 pöydän voittamalla Olympia- ja MM-kultaa. Sikäläinen Ruotsin tähtisukupolvi voitti kaiken voitettavissa olevan - Forsberg esim. oli jo Torinoon mennessä voittanut kaksi MM-kultaa ja yhden olympiakullan. Heillä palo jatkaa kautta MM-kisoissa oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vähäisempi, kun kultamitaleita oli sadellut maahan ja henkilökohtaista maajoukkuemenestystäkin oli plakkarissa. Nykysukupolvi taas ei ole maajoukkuemenestyksellä niin paljoa juhlinut, kun voittoja ei ole tullut U20-kisoistakaan. Monilla on siis ns. lasku avoimena.
Eli eipä siinä varmaankaan sen kummempaa. Pelaajat haluavat voittaa pokaaleja ja mitä harvinaisempi tuntu semmoisen ympärillä on sekä henkilökohtaisesta että yhteisöllisestä näkövinkkelistä, sitä enemmän voittamisen tavoittelu motivoi.