Miesten jääkiekko on varmaankin ainoa laji maailmassa, jossa maajoukkueurheilu on lähinnä iso vitsi. Jalkapallossa, lentopallossa, koripallossa tai vaikka maahockeyssa maajoukkuepelaaja tarkoittaa oikeasti jotain. Maajoukkuepelaaja on helvetin kova äijä. Jos olet vaikka Argentiinan maajoukkuepelaaja missä tahansa noista lajeista, olet ihan maailman valioita. Edustat seurajoukkueesi lisäksi myös maajoukkuetta ja se on kunnia-asia. Joku saattaa nousta maajoukkueeseen, toinen saattaa tippua sieltä pois. Pettymys pudotessa on suuri ja sitten taistellaan seurajoukkueessa entistä kovemmin sekä sen seurajoukkueen puolesta, että myös noustakseen takaisin maajoukkueeseen. Maajoukkuetapahtumia on vuodesta riippuen kymmenkunta, arvokisat joka toinen vuosi jos ne muut tapahtumat menevät hyvin. Jokaiseen tapahtumaan lähtee oikeasti valiojoukko, vuoden aikana ringissä pyörii ehkä yhteensä 30 pelaajaa. Jos voit sanoa olevasi maajoukkuepelaaja, olet ylpeä siitä. Lentopallossa maajoukkuetoiminnan voi sanoa olevan jopa kaiken ydin, parhaat pelaavat maailman liigaa joka vuosi. Toki se on äärettömän kuormittavaa ja ympärivuotista tohua, mutta se on toinen tarina se.
Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueessa pelasi viime kaudella 72 pelaajaa. Jos laittaisi suomalaiset jääkiekkoilijat paremmuusjärjestykseen, noista 72:sta pelaajasta 30 parhaan suomalaisen jääkiekkoilijan joukossa olisi eriävistä mielipiteistä riippumatta alle 10. Siis alle kymmenen seitsemästäkymmenestäkahdesta. Maajoukkueessa. Tällä kaudella suhdeluku tulee olemaan vielä paljon pienempi. Yrittäkääpä selittää sitä vaikka jollekin walesilaiselle rugbyihmiselle.
Suomessa maajoukkuepelaajastatus on kova juttu juniorina. Leijonapolkua on turvallista kulkea ammattilaiseksi. Pohjola-leiri, U16, U17, U18. Maajoukkueeseen päästään, välillä sieltä pudotaan, päästään taas seuraavaan tapahtumaan. Ikäluokan matka huipentuu alle 18-vuotiaiden maailmanmestaruuskilpailuihin, Pohjola-leiristä on silloin neljä vuotta, osa pojista on ollut mukana sieltä asti, joku noussut mukaan vasta viimeisten kuukausien aikana. Hieno huipennus junioripolulle. Tai niinhän sitä luulisi.
Miesten jääkiekossa ei pelata nykypäivänä ainuttakaan arvoturnausta, johon kaikilla parhailla pelaajilla olisi mahdollisuus osallistua, edellyttäen, että loukkaantumiset sallivat. Ei aikuisten tasolla eikä junioreissa. Eli käytännössä maailman parasta maajoukkuetta ei selvitetä millään tavalla ainakaan pelaamalla. Keskustelupalstoilla sitä sitten selvitetään senkin edestä. Kenen syy se sitten on? Totta kai monen sormi osoittaa NHL:n suuntaan. Gary Bettman, Buttman. Monen eurooppalaisen ja amerikkalaisenkin kiekkofanin vihan ja buuausten kohde. Mies, joka vain toteuttaa 31:n NHL-seuran omistajan tahtoa ja ottaa kaiken siitä aiheutuvan paskan vastaan. Mies, jonka aikana NHL on kasvanut, laji on levinnyt, pelin ja pelaajien taso on noussut ja pelaajille maksetaan paremmin kuin ikinä. Mies, joka vei NHL-pelaajat olympialaisiin. Mutta hän otti ne myös sieltä pois. Paha mies. Tietyllä tavalla on huvittavaa kuinka patrioottinen tapahtuma yksittäinen NHL-ottelu on, vaikka samalla kyseinen liiga on vahvasti kitkenyt kansallisuusaatetta jääkiekosta.
Ei IIHF:kään syytön ole. Rene Fasel, tuo sveitsiläinen hammaslääkäri, joka kinkkasi suomalaisten olohuoneisiin kaunalosauvojen kanssa Globenin jäältä 7.5.1995 ja kajautti "Hyvaa Suomii, hyvat jaakikkoilun ystavat!" Vaikutti silloin mukavalta mieheltä, mutta ei ole sitä ainakaan enää. Lisäksi hän on Kalen kaveri ja Kalehan ei ainakaan ole mukava, sehän jyriseekin. Yhdessä he ovat luoneet jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuista rahantekokoneen, jota ei voi enää pysäyttää. Ilman jokavuotista kevätkarnevaalia kansainvälinen liitto sekä eurooppalaiset kansalliset liitot olisivat henkitoreissaan. Nyt joka kevät pumpataan rahaa laariin kun käydään pelailemassa kiekkoa jossakin Euroopan kolkassa reilut pari viikkoa. Toukokuussa on lisäksi hyvä kelikin useimmiten, joten kalja virtaa ja kansa viihtyy. Mikäs siinä.
Viime vuosina suomalaisten pelaajien kieltäytymisuutisten yhteydessä on paljon puhuttu, että maajoukkueeseen tulevat keväällä lähinnä pelaajat, jotka tarvitsevat maajoukkuetta. MM-kisoissa on Europpassa pelaavien hyvä antaa näyttöjä NHL-seuroille, liigapelaajien KHL- ja SHL-seuroille jne. Lisäksi alemman tason NHL-pelaajalle onnistunut turnaus voi poikia parempaa mahdollisuutta syksyä varten. Tätä ajattelutapaa on nähty yhä nuoremmilla pelaajilla. Tänä keväänä Kaapo Kakko koki miesten MM-leirin parempana sijoituksena omalle uralleen kuin oman ikäluokan maajoukkuetoiminnan huipennuksen. Siinä ei paljon neljä yhteistä maajoukkuevuotta painanut. Maajoukkue on nähty lähinnä sijoituksena omaa uraa varten.
Aikuisten tasolla tässä on nähdäkseni tänä keväänä käännetty uusi lehti. Sopimusuutisista ja huhuista päätellen suomalaiset pelaajat eivät tarvitse maajoukkuetta enää tähänkään. Edes Euroopassa pelaavat. Sopimukset on jo tehty, koska kykyjenetsintä on entistä parempaa, laajempaa ja teknologian ansiosta helpompaa. Euroopassa liikkuu nykään muitakin miehiä pimeässä talvessa NHL-seuran takki päällä kuin Håkan Andersson ja käytännössä kaikki varteenotettavat pelaajat on mahdollista nähdä pelaamassa internetin välityksellä.
Suomella on edelleen huomattavasti vähemmän pelaajia NHL:ssä kuin vaikkapa Ruotsilla. Tähtipelaajia on muutama, keskitason massassa taas jäädään erityisesti länsinaapurista jälkeen. Kun Barkov ilmoittaa, ettei tule, seuraa ketjureaktio "en määkään sitten jaksa". Leijonapaita ei enää kiinnosta, koska sillä ei ole minkäänlaista arvoa edes business-mielessä, muunlaisesta arvosta puhumattakaan. Viime kaudella maajoukkuepelaajia olivat esimerkiksi Sebastian Aho, Mikko Rantanen, Santeri Lukka ja Casimir Jürgens. Joku kuuluu maailman valioihin, joku toinen ehkä ei.
Totta kai vika on siinä, etteivät kaikki parhaat pääse mukaan yhteenkään tapahtumaan. Mutta on Suomen Jääkiekkoliitossakin pakko olla jotain vialla. Naapurimaat saavat NHL- ja KHL-pelaajiaan mukaan, Suomi ei. Lisäksi Kanada ja USA ovat nekin alkaneet tällä vuosikymmenellä saada parhaita NHL:stä vapautuneita pelaajiaan mukaan vuosi toisensa jälkeen. MM-kisojen huippumaiden kohtaamisissa pelataan vuoden parasta jääkiekkoa, ainakin jos mitataan pelaajien keskimääräistä taitotasoa.
Osansa on tietysti myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen asemalla kansan lempilapsena. Suurin osa katsojista ei seuraa kuin MM-kisat. Ja näkeehän sen tältäkin palstalta, että MM-kisat herättävät valtavasti tunteita myös kiekkoa enemmän seuraavissa. Brasilian miesten jalkapallomaajoukkue osallistuu MM-kisoihin kerran neljässä vuodessa. Odotukset ovat aivan katossa ja kaikki puhuvat joukkueesta. Ja näin on syytä ollakin, kerran neljässä vuodessa nähdään maailman parhaat maajoukkueet vastakkain viheriöllä ja Brasilia kuuluu materiaalinsa puolesta joka kerta voittajasuosikkeihin. Jos menestystä ei tule tai peli on muuten vaan huonoa, on paskamyrsky valtaisa ja pelaajat sekä valmennus haukutaan lyttyyn. Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue osallistuu MM-kisoihin kerran vuodessa. Odotukset ovat aivan katossa ja kaikki puhuvat joukkueesta. Materiaali ei välttämättä ole aivan kärkimaiden tasolla, monesti hyvä maalivahtipeli ja kova taistelu siivittää koko kansan Leijonat mitalipeleihin, joskus saattaa joukkoon sattua myös muutama taitava yksilö. Jos menestystä ei tule tai peli on muuten vaan huonoa, on paskamyrsky valtaisa ja pelaajat sekä valmennus haukutaan lyttyyn.
Onko tämä nyt sitten meidän kiekkoa seuraavien vika? Ei tietenkään, loppujen lopuksi me sen maajoukkuetoiminnan kuitenkin kustannamme. Mutta kunniavelkaa on turha vaatia niin kauan kun et ole ollut kuskaamassa maajoukkueesta kieltäytynyttä pelaajaa juniorina harjoituksiin, maksamassa tämän harrastuksesta kymppitonnia vuodessa, avaamassa jäähyaition luukkua jääkylmässä hallissa ja leipomassa pullaa turnauskahvioon.
Hyviä MM-kisoja kaikille!