Venekuumettako?
Venekuumettako?
Minäkin podin aikoinani tuota psyykkistä oireyhtymää, mutta nyt olen jo paljon parempi. Voin jopa naureskella näin jälkeenpäin koko kurimukselle. Etäpesäkkeitä ei kaiketi elimistööni jäänyt, vaan loppuelämäni ennuste lienee tuolta osin melko valoisa. Voi nykyisin jopa nauttia veneilystä pieninä annoksina mökkijärvelläni Kuolimolla ilman suurempaa pelkoa sortumisesta uudestaan isompiin veneisiin. Ei, se on taakse jäänyttä elämää - myllyhoito tepsi.
Aluksi veneily merellä oli mukavaa. Maistelin tuota hurmoksellista eliksiiriä ensin ihan mielenkiinnosta kokeneempien kavereiden houkuttelemana. He vähättelivät tuon harmittomana pitämänsä harrastuksen haittavaikutuksia. Eikä heistä toisaalta ollutkaan luettavissa ulospäin kovinkaan kummoisia raunioitumisen merkkejä, vaikkakin olivat ilmeisen riekaleina sisäisesti. Vähitellen veneilevät veljet harvenivat. Luulin tuon johtuneen talouden lamasta, mutta nyt ymmärrän asian todellisen laidan näin jälkikäteen omien kokemusteni kautta. Kenenkään psyyke ei voi kestää vuosia jatkunutta turaamista veneiden kanssa, liekkö noista enää kukaan hengissäkään?
Kavereiden päästyä eroon veneilystä jäin ikään kuin tyhjän päälle. Olin tovin eksyksissä kunnes hankin oman veneen. Kavereiden kipparoimien veneiden kyydissä olin saanut aivan erheellisen kuvan veneilystä. Se oli lähinnä kesäisten ja lämpimien päivien rattoa leppoisan suvituulen hulmutellessa hiuksiani. Koskaan ei tuullut, satanut taikka ollut sumuista, ja hysteerinen vaimo varsinkin oli turvallisesti maissa. Nyt kaikki oli toisin.
Perheen kesken tehdyistä merellisistä retkistä alkoi tämä dramaattisen tehokas vieroittamiseni. Kokemukset olivat ahdistavia. Ensinnäkin huomasin olevani täysin kelvoton laivuri. Eikä vaimo juurikaan kannustanut kehittymään, vaan oli oitis valmis tuomitsemaan uuden, perhettä yhdistävän harrastuksen.Tiivistettynä sanoen lyhyt ajanjaksomme veneilijöinä oli yhtä kaaosta.
Rantautumiset saariin tuntuivat ylivoimaisilta. Ankkuriköysi oli aina solmussa taikka liian lyhyt. Jos tuo kunnialla saatiin veteen oli se kuitenkin yleensä vihamielisesti pälyilevän naapuriveneen touvin kanssa ristissä. Onnistuinpa jopa joskus tartuttamaan tuntemattomaksi jääneen veneilijätoverin ankkuriköyden potkuriini. Uusia ystäviä en juuri noista samoissa saarissa veneilijöistä saanut, vaikkakin he usein sankoin joukoin kokoontuivatkin rannoille maihinnousuamme seuraamaan. Ei suinkaan apua tarjoamaan, vaan lähinnä naureskelemaan kannella huojuvalle siipalleni, jonka tehtäväksi usein lankesi loikata gasellimaisen kepeästi rantakalliolle keulaköyden kera. Kaiketi tuo oli parasta rattoa viikonlopuillensa. Toisaalta lystihän se kieltämättä on lyödä pikku vetoja siitä sortuuko eukko hypätessään ainoastaan rantaveteen vai jääkö taas litistyksiin kokan ja rantakivikon lomaan.
Selkävesilläkään meno ei ollut sen seesteisempää. Merikartan seuraaminen ajon yhteydessä tuntui ylivoimaiselta yli kahdenkymmenen solmun nopeuksissa. Vauhtia ei kuitenkaan voinut hiljentää koska eukko panikoi vauhdin laskun myötä oitis eksymisestä - eikä suinkaan aina syyttä. Niinpä ei ollut ollenkaan tavatonta, että silloin tällöin itäreimari näytti lähes täydessä haipakassa ristiviitalta, ja taas kolisi. Useita kertoja venekuntamme hilottiin merivartioston toimesta lähimpään satamaan perävetolaiteremonttiin. Hinausten aikana käytiin kiivaita jäsentenvälisiä homman mielekkyydestä.
Sumussa nökötimme myös muutamia kertoja koukku pohjassa väylien laitamilla usvan haihtumista vuotellen, toivoen hartaasti ettei navigointiin paremmin perehtyneet merikarhut porhalla ylitsemme. Toisaalta vaimon volina kaiketi antoi tehokasta osviittaa olinpaikastamme. Yliajetuksi emme koskaan tulleet - kiitos kantavan äänen.
Lopullisen päätepisteen yhteiselle harrastuksellemme saavutimme kuitenkin Hiittisten selällä matkallamme Naantaliin, johon lapsia oli määrä viedä johonkin muumi-maahan, vaimikäseoli. Aavalla nousi armoton myräkkä joka rikkoi veneestämme kaiken irtonaisen tilpehöörin astioista televiissioon. Tuntui, että joku Merten Raivon esittelemät pikku mainigit olivat onnetonta laineen liplatusta tuon hiivarin rinnalla. Tilanteen vakavuutta kuvasti karmaisevalla tavalla vaimon vaiteliaisuus. Hän ja lapset nököttivät avotilassa toisiinsa kietoutuneina hiljaa vaikertaen pärskeiden huuhdellessa kyyneliä kasvoiltaan. Yritin vakuutella heille ohjaamosta kauhun jäykistämin huulin, ettei minkäänlaista todellista hätää ollut, vaikken oikeasti uskonut selviytyvämme.
Selvisimme kuitenkin kuin ihmeen kaupalla perille. Emme kuitenkaan menneet hurvittelemaan Janssonin piirroshamojen kera, vaan vaimo kaappasi yksintein rantauduttuamme palleroisemme mukaansa, ja matkusti maitse kotiin. Lähtiessään uhkasi vielä syytteellä murhanyrityksestä. Hän voi tuolloin jo selväasti paremmin, vaikkei ehkä ihan entisensä ollut, sillä lähti matkaan tukka sekaisin, mitä sitä ennen, eikä sen koomin ole tapahtunut, muttä mikä tärkeintä entinen topakkuus ja ääni oli palannut.
Aikoinani kotisatamaan synkkänä luoviessani pohdin kuika monta kuolonuhria tuo myrsky olikaan vaatinut. Lehdet selattuani huomasin ällistyksekseni, ettei mistään mainittavammasta myräkästä oltu medioissa edes mainittu, saati sitten hukkuneista. Pitikö minun tuolla kohtaa ymmärtää, ettei lähes perheeni hengen vaatinutta hirmumyrskyä pidetty vielä minään? Venekuumeeni oli yksintein hurahtanut krooniseksi alilämmöksi. Urani mitään pelkäämättömänä merenkyntäjänä huuhtoutui tyrskyihin Hiittisten selälle. Venettä pidin Larussa vielä pari suvea, mutta merimatkailu rajoittui vesillelaskun nosturin liinoista laituriin, ja syksyllä takaisin merenkäyntiä herkeämättä tarkkaillen turvaisiin valjaisiin. Ihan täyttä merimailia ei noina kahtena kesänä mittariin ei enää kertynyt.
Juohtuipa vaan mieleeni...