Tämä pakkoluettiin lukiossa. Otin kymmenen vuotta sitten uudelleen lukuun ja olipahan koitos sekin, ei tosiaan auennut kaikki. Kait se on kolmannenkin kerran avattava. Karamazovin veljekset Dostojevskiltä on ihan samanlainen, luulen että fenno-skandilla on ongelmia ymmärtää slaavien kirjoitustapaa.
Karamazovin veljekset sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1999. Samana vuonna yritin sitä lukea, muttei se iskenyt nuoreen mieheen. Otin sen kyllä mukaani kun lähdin lapsuudenkodista maailmalle, ja tuossahan se kirjahyllyssä nököttää ja odottaa lukuvuoroaan. Mutta keksin kyllä useammankin kirjan, mikä menee jonossa edelle.
Slaavilaisista kirjoista Pasternakin Tohtori Živago on sellainen, jolle annan lukusuositukseni. Se ei ole mitenkään mahdottoman vaikeaselkoinen, kunhan vain käyttää ahkerasti kirjan liitteenä olevaa henkilöluetteloa. Se helpottaa, kun samasta henkilöstä käytetään välillä suku-, etu- tai lempinimeä, ja välillä etu- ja isännimen yhdistelmää. Lempinimiä saattoi olla yhdellä henkilöllä useampiakin...
Täällä muutamaan kertaan mainittu Saatana saapuu Moskovaan on kieltämättä häkellyttävän monitahoinen teos. Ei se minullekaan ole vielä auennut kuin osittain, vaikka olen tainnut sen jo yli kymmenen kertaa kahlata läpi.
Tämä on hyvä tietää. Tuollaisen käsityksen sain itsekin. Toisaalta kevyttä luettavaahan tuo oli, kun vertaa esimerkiksi Grassin Peltirumpuun - joka on myös hyvin monitahoinen. Ja siksi aina niin palkitseva teos. Olen itse lukenut sen kolmesti, ja ihan hetkeen en ala neljättä lukukertaa, vaikka sellainen varmasti tulee joskus eteen.
Työlästä ja paikoin jopa kuluttavaa kaikessa komeudessaan, ja niin palkitsevaa. Hyvin hämmentävää.
Alastalon salissa jäi aikoinaan kesken kolmanneksen jälkeen. Ei sekään ihan mahdotonta luettavaa ollut. Eli voisi siihenkin palata joskus. Kirja on kyllä omalla tavallaan mestariteos. Siinä kuvataan ajallisesti lyhyttä hetkeä niin helvetin hitaasti, että kuvauksen lukeminen kestäisi Dostojevskin tuotannon kolmessa päivässä lukeneelta Paavo Väyryseltäkin moninkertaisesti tuota kuvattavaa hetkeä kauemmin. Siinä ei tapahdu oikeastaan paljoakaan, ja silti tavallaan tapahtuu. Odotan, että koska Timo Koivusalo tekee tuosta elokuvasovituksen.
Mulla on Peltirummusta päinvastaiset kokemukset. Asiaa tosin helpotti suuresti se, että kun viime vuosituhannen puolella opiskelin (koskaan valmistumatta) yleistä kirjallisuustiedettä, meillä luetutti Peltirumpua lehtori, joka suorastaan jumaloi kyseistä kirjaa ja osasi repiä sen aivan atomeiksi ja koota sitten järkeviksi palasiksi. Silloin käytössä toki oli vielä Aarno Peromiehen vuoden 1961 suomennos. Muutama vuosi sitten hankin Oili Suomisen vuoden 2009 suomennoksen, joka on mielestäni vielä huomattavasti parempi. Upea kirja joka tapauksessa! Mutta Grassin kirjoista vielä suuremman vaikutuksen minuun on tehnyt Kissa ja hiiri. Siinä on kirja, joka varmasti vaivaa minua kuolemaan asti.
Alastalon saliin olen astunut ehkä noin 30 sivun verran. Pidemmälle en ole hyvistä yrityksistä huolimatta päässyt. Olen kuitenkin armollisesti ajatellut lukevani sen joskus eläkkeellä. Samoille eläkepäiville olen säästänyt kerran divarin alelaarista 50 sentillä nappaamani kirjan Bröderna Karamazov. Siitäkin tullee varsin kiintoisa lukukamppailu, koska en osaa ruotsia mitenkään erityisen hyvin.
Olen lukenut tuosta Peltirummusta myös molemmat käännökset. Peromiehen käännöksen luin niin ikään opiskeluaikoinani, tämän vuosituhannen alussa, mutta en kyllä saanut siihen kannustusta luennoitsijoiltani - mihin toki saattoi vaikuttaa se, että opiskelin diplomi-insinööriksi. Mutta Hervannan kirjastosta tuo kirja löytyi, ja olihan se vaihtelua oppikirjoille. Omaan hyllyyn päätyi sitten tuo uudempi käännös, ja kyllä se minustakin hienompi on.
Kissa ja Hiiri on tullut myös luettua pariin otteeseen. Koiranvuosia iski ehkä jopa parhaiten tuosta Danzig-trilogiasta. Kampela on myös hieno teos, vaikkakin paikoin niin ikään hyvin raskas. Ravunkäyntiä saa myös kehuni, ja se on selkeästi noita muita kevyempi, ja hyvä Grassin tuotantoon tutustujan aloitusteos. Minun vuosisatani, Sipulia kuoriessa sekä Taikalaatikko on myös luettu, mutta nuo eivät enää yllä samalle viivalle.
Grassin teoksia löytyy hyllystäni useita. Ostin näitä vinon pinon, kun silloisessa kotikunnassani lakkautettiin lähikirjasto, ja hyllyt myytiin tyhjäksi. Laatukirjoja sai vain 50 sentillä omakseen. Surullista toki kirjaston kohtalo, mutta kirjat saivat uuden elämän hyvässä kodissa.
Supertähti siellä, supertähti täällä, supertähti kaikkialla.Hannes Hyvösen "Häkissä" ollut luettavana tässä viikon verran. Vähän ihmettelen, etten ole täällä huomannut juuri mainintoja kirjasta.
Tätä aloitin juuri, en kovin pitkälle päässyt kun alkoi tulemaan aika rankkaa tarinaa, tämä on sensuroimaton versio. Toisesta maailmansodasta on tullut luettua melko mukava määrä, tämä taitaa mennä sinne rankemman puolen lukukokemuksiin aiheesta.Luin Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin kirjan Sodalla ei ole naisen kasvoja. Se on muodoltaan reportaasikirja ja koostuu 2. maailmansodassa taistelleiden neuvostonaisten lyhyistä haastatteluista. Kirjalijalla oli 80-luvulla vaikeuksia vaikeuksia saada sitä julkaistuksi Neuvostoliitossa. Sitä arvosteltiin mm. pasifismista.
Oli melkoisen mielenkiintoinen lukukokemus, joka oli pakko pureskella pieninä paloina.
Tätä aloitin juuri, en kovin pitkälle päässyt kun alkoi tulemaan aika rankkaa tarinaa, tämä on sensuroimaton versio. Toisesta maailmansodasta on tullut luettua melko mukava määrä, tämä taitaa mennä sinne rankemman puolen lukukokemuksiin aiheesta.
Täytyypä laittaa korvallisen taakse nämäkin opukset.Ellet ole vielä lukenut, suosittelen vahvasti myös Aleksijevitšin teoksia Neuvostoihmisen loppu ja Tšernobylista nousee rukous. Todella vaikuttavia lukukokemuksia. Etenkin edellinen noista toi Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän ihmisten elämästä esiin paljon sellaisia puolia, joista en ennen ollut lainkaan tietoinen.
Kyllähän sen tavallaan tiesi - jos ei muusta niin Tuntemattoman Lahtisen repliikistä ”Jos miehet loppuu niin sieltä lähtee viistoistamiljoonaa naissotilasta.” - että Neuvostoliitolla oli naissotilaita, mutta tässä kirjassa se asia konkretisoituu ihan eri tasolla.Tätä aloitin juuri, en kovin pitkälle päässyt kun alkoi tulemaan aika rankkaa tarinaa, tämä on sensuroimaton versio. Toisesta maailmansodasta on tullut luettua melko mukava määrä, tämä taitaa mennä sinne rankemman puolen lukukokemuksiin aiheesta.
Esitänpä samalla kysymyksen: löytyykö palstalta Karl Ove Knausgårdin faneja? Mielestäni Taisteluni-sarja on parasta, mitä tällä vuosituhannella on toistaiseksi kirjoitettu.
Mikäs tämä on, rupesi kiinnostamaan? Joskus Nyrok Cityssä oli jotain Rolling Stones läppää. Joku piruparka sai miltei sydänkohtauksen kun törmäsi sohvalle sammuneeseen Keith Richardsiin ja luuli tätä sielun viholliseksi. Hanoit ja Andy sai oman lukunsa myös.Niin, ja Mauri Kunnaan Piitles, loistava sarjakuvaromaani!
Kuka muuten yllättyi, kun Rob tuli kaapista? Mie olen hölömö maalaispoika, mutta tajusin silti tuon nahka-, koppalakki-, ruoska- ja prätkäikonografian jo ammoin.
Siis Maurihan on tehnyt Beatlesin alkuvaiheista ihan Koiramäki-kokoa olevan, Nyrok-henkisen kirjan. Suosittelen lämmöllä.Mikäs tämä on, rupesi kiinnostamaan? Joskus Nyrok Cityssä oli jotain Rolling Stones läppää. Joku piruparka sai miltei sydänkohtauksen kun törmäsi sohvalle sammuneeseen Keith Richardsiin ja luuli tätä sielun viholliseksi. Hanoit ja Andy sai oman lukunsa myös.
Juuri tällaisesta pidän. Jatkuvuus, viitteet aiempaan tuotantoon, yksityiskohdat fanien bongata. Ne luovat yksilöt kirjoittaa ja tekee tarinoita elämästä, linkittää siihen kaikkea. Pieniä, tärkeitä paloja isossa kuvassa, joka sekin muuttuu koko ajan. Olen jo kohta 40 vuotta rakentanut päähäni isoa kuvaa sotienjälkeisestä länsimaisesta populaarikulttuurista, ja homma jatkuu. Inkeriä en ollut havainnut, kiitos detaljista.Nyrok citystä tuli mieleeni, kun lapseni kanssa luetaan paljon Mauri Kunnaksen kirjoja, niin Hui kauhistus-kirjaa lukiessamme huomasin tutun hahmon. Tarinassa vanha Nissinen ja hirveä hikka, kun säkkipillinsoittaja Tatu lähtee järvelle soutelemaan, niin rannalla olevalla laiturilla seisoo itse Inkeri Paskapunkkari. Ilmeisesti juhannusjuhlilta päätynyt simanjuonnin ja saippuakuplien puhaltelun jälkimainingeissa Skotlannin ylämaille.
Pas Emma porilainen kahrella joulukinkulla!Siis Maurihan on tehnyt Beatlesin alkuvaiheista ihan Koiramäki-kokoa olevan, Nyrok-henkisen kirjan. Suosittelen lämmöllä.
Nyrokit oli loistavia. Kiif foun houm. Erityisesti muistan Pecos Biljoonan, jonka piti mennä koska sydänkäyrä sanoi niin. Sisko tahtoisin jäädä, mutta muija käy kotona kuumana ja se liikaa lyö. Nyrokitkin on koottu kirjaksi, yksi hyllyni helmistä jonka pariin tasaisen epäsäännöllisesti palaan hihittelemään. Nykynuorelle nuo tuskin mitään sanoo, mutta ne ajat eläneenä nautin syvästi.
Vittu, Oiva on riski!