Minä itse - Kohti parempaa huomista

[Ötökkä]

Pikkuhiljaa alkaa tajuta, että miten paskaksi se 12 vuoden helvetti koulussa on mun pään saanut. Olen jo 23, ja tuossa muutama kuukausi sitten oikeastaan ensimmäistä kertää millään lailla olen niitä asioita käsitellyt edes itse. Sitä ennen on "asunut" 16 vuotta kuplassa, ettei vaan tuntisi y6htään mitään.

No, huonostihan siinä käy kun niitä asioita alkaa käsitellä. Sen sijaan että olisi se robottizombie, niin yhtäkkiä oli vaan kokoajan paska olla, eikä opiskelusta tullut todellakaan yhtään mitään. Sitten jos yrittää jollekkin puhua, niin ihmiset vaan sanoo että "no, ne on vanhoja juttuja. Turhaan sä niitä enää mietit". Just joo, ihan ku en ite tietäis, että turhaa se on? Mutta jos itsetunto on paska, niin se vaikuttaa kaikkeen. Aina.

Melkein tekisi mieli lopettaa opiskelut kokonaan, ja mennä ihan mihin vaan missä voisi vaikuttaa siihen, että koulukiusaaminen edes vähenisi vähän. Järkyttävää touhua. Itse veikkaan, että nuorten mielenterveysongelmat vähenisivät ainakin puolella, jos koulukiusaaminen saataisiin kuriin.

EDIT: Sen verran vielä, että on pirun turhauttavaa että kukaan ei tunnu ottavan "pahaa oloa" tosissaan, kun en ole drama queen joka itkee ja huutaa ja heittelee kamoja. Ihmisten on niin hemmetin vaikea tajuta, että jos on käyttänyt elämästyä 12 vuotta siihen että EI itke/näytä pahaa oloa, niin se jää tavallaan päälle. Siis jos on tyttö eikä itke, niin sitten ei ole paha olla?

 

[Worrell]

Pikkuhiljaa alkaa tajuta, että miten paskaksi se 12 vuoden helvetti koulussa on mun pään saanut. Olen jo 23, ja tuossa muutama kuukausi sitten oikeastaan ensimmäistä kertää millään lailla olen niitä asioita käsitellyt edes itse. Sitä ennen on "asunut" 16 vuotta kuplassa, ettei vaan tuntisi y6htään mitään.

Kuulostaa tutulta. Itse olen ollut koulukiusattu ala-asteelta asti ja sitä jatkui aina Amattikorkeaan saakka. Sitten ei enää nuppi kestänyt vaan pistin ns. pelit seis. Minun mt-ongelmat alkoivat nostaa päätään 6-7 vuotta sitten ja siitä asti niistä on kärsitty. Välillä on helpompaa ja välillä on sitten sellaista mielen vuoristorataa, että heikompaa hirvittää. Välillä on maanista vaihetta ja välillä sitten maataan sängyssä tuskissa pitempiäkin aikoja. Heikon itsetunnon takia en tarvitse paljoa, että masennus laukeaa. Mikäli näin tapahtuu, käy helposti myös niin, että kaikki vanhatkin asiat jotka jo ennestään ovat aiheuttaneet masennusta ja pahaa oloa, nousevat pintaan ja silloin ollaan taas helvetissä.

EDIT: Sen verran vielä, että on pirun turhauttavaa että kukaan ei tunnu ottavan "pahaa oloa" tosissaan, kun en ole drama queen joka itkee ja huutaa ja heittelee kamoja. Ihmisten on niin hemmetin vaikea tajuta, että jos on käyttänyt elämästyä 12 vuotta siihen että EI itke/näytä pahaa oloa, niin se jää tavallaan päälle. Siis jos on tyttö eikä itke, niin sitten ei ole paha olla?

Tämä on täyttä totta. Itsekkin olen sellainen, että en minä itke ja paru ja raivoa toisille pahaa oloani. Se jää yleensä puheen asteelle, jos edes siihen asti etenee. Sitten jos sattuu lähipiirilleen tai ystävilleen avautumaan ongelmistaan, niin aina potkitaan päähän eikä tajuta, että toisella on oikeasti asiat huonosti ja paha olla. Se kun ei auta yhtään, että ruvetaan piikittelemään toista ja katsotaan asioita mustavalkoisesti. Eipä sitä sitten helposti viitsi kenellekkään asioistaan puhua, kun vastaanotto on mitä on.

 

[Morgoth]

http://www.youtube.com/watch#!v=Gc4HGQHgeFE Kattokaa tämä ja miettikää sen jälkeen uusiksi itseänne.

Komenttisi osoittaa yhtä suurta ymmärrystä asiasta kuin vaatisit jalatonta ihmistä kävelemään. Sillä olettamukselle etä tuo oli osoitettu kaikille masentuneille.

Toki terveestä masentuneiden tilitykset ovat varmaan melko turhan oloista kitinää, joka tuntuu aina keskustelupalstoilla herättävän jonkinlaisia frustraatioita joissakin joita pitää purkaa joko kehoittamalla liikkumaan, tekemään fyysistä työtä ja nuosemalla vain ylös sängystä ja lopettamaan murehtiminen. Varmaan päteekin jostakin 'trendi-masennuksesta' kärsiviin, mutta muuten on mielestäni lähes yhtä fiksu komentti kuin vaatisit jalatonta kävelemään.

Ehkä tosin tämä masennus yms. keskustelu voisi olla masennusketjussa.

 

[Ötökkä]

Kuulostaa tutulta. Itse olen ollut koulukiusattu ala-asteelta asti ja sitä jatkui aina Amattikorkeaan saakka. Sitten ei enää nuppi kestänyt vaan pistin ns. pelit seis. Minun mt-ongelmat alkoivat nostaa päätään 6-7 vuotta sitten ja siitä asti niistä on kärsitty. Välillä on helpompaa ja välillä on sitten sellaista mielen vuoristorataa, että heikompaa hirvittää. Välillä on maanista vaihetta ja välillä sitten maataan sängyssä tuskissa pitempiäkin aikoja. Heikon itsetunnon takia en tarvitse paljoa, että masennus laukeaa. Mikäli näin tapahtuu, käy helposti myös niin, että kaikki vanhatkin asiat jotka jo ennestään ovat aiheuttaneet masennusta ja pahaa oloa, nousevat pintaan ja silloin ollaan taas helvetissä.



Tämä on täyttä totta. Itsekkin olen sellainen, että en minä itke ja paru ja raivoa toisille pahaa oloani. Se jää yleensä puheen asteelle, jos edes siihen asti etenee. Sitten jos sattuu lähipiirilleen tai ystävilleen avautumaan ongelmistaan, niin aina potkitaan päähän eikä tajuta, että toisella on oikeasti asiat huonosti ja paha olla. Se kun ei auta yhtään, että ruvetaan piikittelemään toista ja katsotaan asioita mustavalkoisesti. Eipä sitä sitten helposti viitsi kenellekkään asioistaan puhua, kun vastaanotto on mitä on.

Turhalta se puhuminen tuntuu, aina tulee samat vastaukset:
- Älä välitä
- Et oo ruma/tyhmä/outo/jne
- Älä noin vanhoja juttuja mieti
- Ota ittees niskasta kiinni ja ala töihin
- Ei vanhojen asioiden miettiminen mitään auta
- No, onneks oot selvinny kaikesta hyvin
- Ne oli vaan kateellisia (kaikista typerin väite, siis mistä muka, wtf?)
- Niillä kiusaajilla oli vaan vaikeaa, ja ne purki se suhun. Älä ota henkilökohtaisesti

EDIT: Unohdin
- Se vaan tykkää susta!

 

[Tarinankertoja]

Komenttisi osoittaa yhtä suurta ymmärrystä asiasta kuin vaatisit jalatonta ihmistä kävelemään. Sillä olettamukselle etä tuo oli osoitettu kaikille masentuneille.

.

En ymmärtänyt että tätä pitäisi avata jotenkin…

Osoitus siitä, että on sairaus tai vamma mikä tahansa, on mahdollista elää elämisen arvoista elämää. Hyväksymällä puutteensa, sairautensa ja ongelmansa.

Masennuksen ollessa mielialasairaus, on sitäkin oleellisempaa, miten itse pyrkii siihen suhtautumaan. Murehtimalla miksi minä, vai ajattelemalla, tämänkin kanssa voi elää.

Kukaan ei väitä, että optimistisen elämänasenteen synnyttäminen olisi helppoa, varsinkaan mielialasairauksista kärsivillä, mutta eikö tuo todellakaan anna osviittaa siitä, että kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien kanssa on mahdollista elää elämisen arvoista elämää…

Masentuneiden ryhmä löytyy myös facebookista…
http://www.facebook.com/group.php?gid=34157498266&v

 

[tant gredulin]

EDIT: Sen verran vielä, että on pirun turhauttavaa että kukaan ei tunnu ottavan "pahaa oloa" tosissaan, kun en ole drama queen joka itkee ja huutaa ja heittelee kamoja. Ihmisten on niin hemmetin vaikea tajuta, että jos on käyttänyt elämästyä 12 vuotta siihen että EI itke/näytä pahaa oloa, niin se jää tavallaan päälle. Siis jos on tyttö eikä itke, niin sitten ei ole paha olla?

Tämä on niiiin totta. Se on merkillinen ilmiö, että jos ihmisellä ei ole jalka paketissa tai jotain muuta helposti havaittavaa vaivaa, ei vaivaa sitten 'oikeasti' ole. Tuo mistä puhut, että kätkee tunteensa, on suomalaisten perusvaiva - 'ei nyt tehdä tästä mitään numeroa'. Nopeammin ehkä pääsisi avun piiriin jos viskoisi niitä esineitä ja huutaisi suureen ääneen? Mutta kun 'kiltit tytöt' on kasvatettu aivan toisin...

Ihmiset pelkäävät puhua esim. masennuksesta. Miksi? Pelätäänkö, että se tarttuu, vai eivätkö ihmiset vaan kestä kuulla siitä? Eivät osaa kuunnella? Kuitenkin yhä useammat ovat omassa elämässään kokeneet jotain samantyyppistä - masennusta, burn-outia, mielenterveyden muita ongelmia - ainakin päätellen siitä, miten paljon masennuslääkkeitä myydään.

Mutta ehkä on kyse samasta asiasta kuin kuolemantapauksissakin - ihmiset eivät halua kuulla surusta, ikävästä, eivät kestä kuunnella 'vanhoja muistoja'. Elämää pitää äkkiä jatkaa normimeiningillä, mahdollisesti saada vähän rauhoittavaa hautajaisiin ettei vaan itkettäisi. No höh! Surullakin on tehtävänsä, niinkuin suurimmalla osalla tunteita.

Mutta koska tunteistaan ja tuntemuksistaan ei saa/voi puhua, meistä kasvaa 'hillittyjä' ihmisiä, jotka täppivät sisäänsä kaiken mahdollisen, ilot ja surut. Siitä kasvaa hirveä patoutunut möykky, joka jossain vaiheessa muuttuu kestämättömäksi, Jotkut oireilevat fyysisesti ja jotkut psyykkisesti.

Olen vakaasti sitä mieltä että vertaistuki on parasta, mitä terveydenhoidossa on keksitty, vielä parempaa kuin yksilöterapia. Sitä vaan ei hyödynnetä riittävästi. Me osaamme neuvoa toisiamme paljon fiksummin kuin itseämme, ja aina on joukossa joku, joka on itse selviytynyt. Se antaa toivoa ja kipinää.

 

[Uleåborgir]

En ymmärtänyt että tätä pitäisi avata jotenkin…

Osoitus siitä, että on sairaus tai vamma mikä tahansa, on mahdollista elää elämisen arvoista elämää. Hyväksymällä puutteensa, sairautensa ja ongelmansa.

Masennuksen ollessa mielialasairaus, on sitäkin oleellisempaa, miten itse pyrkii siihen suhtautumaan. Murehtimalla miksi minä, vai ajattelemalla, tämänkin kanssa voi elää.

Kukaan ei väitä, että optimistisen elämänasenteen synnyttäminen olisi helppoa, varsinkaan mielialasairauksista kärsivillä, mutta eikö tuo todellakaan anna osviittaa siitä, että kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien kanssa on mahdollista elää elämisen arvoista elämää…

Masentuneiden ryhmä löytyy myös facebookista…
http://www.facebook.com/group.php?gid=34157498266&v

Ikävä kyllä tässä on paradoksi. Masennus nimittäin perustuu juuri siihen, ettei siitä kärsivä näe elämää elämisen arvoisena. Näin on ainakin silloin, kun masennus on vaikeaa. Toki jos asiaa ajattelee täysin tunteista ja tuntemuksista riisuttuna ja analyyttisesti - mikäli siihen kykenee - tiedostaa kyllä sen, että elettävä on. Tämähän on vaistomaista käyttäytymistä, joka pyrkii ylläpitämään elämää. Masennuksessa tämä vaisto on häiriytynyt. Terapiassahan yritetään saada potilaan ajatuksia sille radalle, jossa potilas näkee elämässään jotakin elämisen arvoista. Joskus se ei vain onnistu. Eivät kaikki leikkauksetkaan tuo toivottua lopputulosta.

Itse en kuulu siihen kategoriaan, joka loukkaantuu verisesti siitä, jos joku tulee neuvomaan ilman omaa kokemusta ottamaan niskasta kiinni. Onhan tällainen neuvoja ihan mutkat suoraksi vetäen omalla tavallaan oikeassa. Monesti vain on niin, että niskasta ei saa otetta.

 

[ms.qvist]

Kukaan ei väitä, että optimistisen elämänasenteen synnyttäminen olisi helppoa, varsinkaan mielialasairauksista kärsivillä, mutta eikö tuo todellakaan anna osviittaa siitä, että kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien kanssa on mahdollista elää elämisen arvoista elämää…

Ongelmana vain on se, että mielenterveydellisissä sairauksissa on suurelta osin kyse aivokemiallisista häiriötiloista (myös jotkin fyysiset traumat aiheuttavat mt-ongelmia), joten sitä optimistista elämänasennetta ei synnytetä, jolleivat esim. välittäjäaineet toimi oikealla tavalla. Tässä kuvioon astuvat lääkkeet ja terapia (ja mahdollisesti muut hoitokeinot). Niiden avulla suurin osa saa mahdollisuuden elää jotakuinkin normaalia elämää tai täysin normaalia elämää ja tällöin on mahdollista ruokkia sitä optimistista elämänasennetta mutta ennen tätä sen ruokkiminen on täysin mahdotonta. Sama kun sanoisi koomapotilaalle: Nouse ylös vuoteestasi. On kuitenkin syytä huomioida, että kaikkien kohdalla ei välttämättä koskaan löydetä oikeaa kombinaatiota lääkkeiden kanssa, jolloin tilanne on toivoton. Sitä valoa ei näe tunnelin päässä vaikka muut koettaisivat kuinka valaa sitä positiivisuutta.

Lisäksi on muitakin mt-ongelmaisia kuin masentuneet. Ja kukin heistä on oma ryhmänsä, joten tässäkään suhteessa ei voida vetää johtopäätöksiä sen suhteen, että jos yhden ryhmän kohdalla tietty hoito auttaa niin se auttaa muidenkin ryhmien kohdalla. Ja mitä useampaa lääkettä potilas joutuu käyttämään, siihenkin liittyy riskitekijöitä. Voi olla, että yllättäen toleranssi kestää lääkettä muuttuu tai ilmaantuu yllättäviä haittavaikutuksia tai jotain muuta tapahtuu, jonka seurauksena lääkitys muutetaan ja tällöin on riski sille, että homma karkaa käsistä ja seuraukset voivat olla tuhoisia. Henkilö joka viikko sitten oli normaali, voi yllättäen olla täysin harhainen. Tai voi tapahtua jotain muuta mikä aiheuttaa manian, psykoottisen kohtauksen tms. vaikka lääkitys oli aiemmin ollut aivan hyvä. Tiedän tapauksia, jotka ovat lääkityksestä huolimatta saaneet psykoottisen kohtauksen (ja pahimmillaan tällainen henkilö teki itsemurhan).

Toisin sanoen, kaikkien kohdalla se positiivisuuden ruokkiminen ei onnistu välttämättä koskaan. Joillakin on hyviä kausia mutta sitten tulee niitä huonompia, jolloin millään ei ole merkitystä tai pahimmassa tapauksessa ajaudutaan itsetuhon partaalle tai tehdään itsemurha. Masennuksia lukuunottamatta* suurin osa mt-sairauksista on sellaisia, että ne eivät parannu koskaan. Ne voivat olla oireettomia vuosiakin tai onnistuneen lääkityksen myötä lopunelämän mutta silti ne ovat taustalla ja saattavat kummitella siellä voimakkaastikin. Monille eläminen tällaisessa tilanteessa on tuskallista ja se väkisinkin käy voimille, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

vlad.

*: Huom: sellaiset masentuneet joille ei löydetä oikeaa lääkitystä tai oikeaa hoitoa, voivat kärsiä eriasteisista masennusoireista vuosia tai vuosikymmeniä.

 

[Ötökkä]

Kukaan ei väitä, että optimistisen elämänasenteen synnyttäminen olisi helppoa, varsinkaan mielialasairauksista kärsivillä, mutta eikö tuo todellakaan anna osviittaa siitä, että kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien kanssa on mahdollista elää elämisen arvoista elämää…http://www.facebook.com/group.php?gid=34157498266&v

Ei nyt millään pahalla, mutta kun ei niitä omia ajatuksia vaan yleensä voi hirveästi kontrolloida. Miten oikeasti voi vain "synnyttää" positiivisen elämänasenteen jos 70% siitä elämästä jonka muistaa on ollut vaan "tyhmä ruma idiootti ruma paska"? Pistää suuresti vihaksi kun ihmiset olettaa että on vaan asenteesta kiinni. Jos sulle hoetaan 12 vuotta että olen fiksu, komea, seksikäs ja hauska niin totta helvetissä se vaikuttaa sun elämänasenteeseen ja itsetuntoon. Toisin päin ihan sama juttu.

 

[Morgoth]

Osoitus siitä, että on sairaus tai vamma mikä tahansa, on mahdollista elää elämisen arvoista elämää. Hyväksymällä puutteensa, sairautensa ja ongelmansa.

Jalattomuudessa vaiva on, että ei ole jalkoja. Yleensä aivot toimivat kuitenkin normaalisti, joten asian pohtiminen aivoilla on kuitenkin 'normaalia'. Mutta yleensä psyykkisissä sairauksissa aivojen toiminta on häiriintynyt ja potillaalla ei välttämättä ole edes halua elää vaan pikemmin halu lopettaa elämä tavalla tai toisella. Pahasti psykoottiset eivät välttämättä koe edes olevansa sairaita tai ovat jo vieraantuneet niin todellisuudesta, että ajatusrakennelmat joita terveet pystyvät tekemään ei enää ole mahdollista heille. Tavallaan se 'työkalu' jolla ongelma pitäisi korjata on rikki tai ei ole käytettävissä, joka tekee ongelmasta aika kimurantin.

Psyykkisesti sairaalla se sairaus estää pelkän järjen äänen kuuntelemisen ja tunteet ovat enemmän tai vähemmän häiriintyneitä ja joskus valitettavasti edes hoito ja lääkkeetkään eivät auta vaan itsemurha on lopputulos.

Itsellä oli terveenä jossakin vaiheessa vaikea ymmärtää miksi edes psykiatrin pitää olla lääkäri tai psykiatria tarvitaan masennuksen hoitoon tai miksi psykologi ei riitä? Asiathan voi 'keskustella kuntoon'. No, ei niitä vai voi tietyssä tilanteessa vaan kemikaaleja tarvitaan.

Masennuksen ollessa mielialasairaus, on sitäkin oleellisempaa, miten itse pyrkii siihen suhtautumaan. Murehtimalla miksi minä, vai ajattelemalla, tämänkin kanssa voi elää.

Yleensähän silloin sitä paraneekin tai mennään parempaa suuntaan, jos noin pystyy ajattelemaan, mutta osaako joku sanoa miten sieltä pahimmasta kuopasta tuohon päästään? Jotkut eivät ikinä sieltä kuopasta nuose vaan tappavat itsensä sinne pohjalle.

Kukaan ei väitä, että optimistisen elämänasenteen synnyttäminen olisi helppoa, varsinkaan mielialasairauksista kärsivillä, mutta eikö tuo todellakaan anna osviittaa siitä, että kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien kanssa on mahdollista elää elämisen arvoista elämää…

Jos päälimmäinen tunne on, että ei halua edes elää tai että ansaitseekin kuolla ja se on maailmalle parempi vaihtoehto, jos on kuollut, niin sellaista ihmistä ei aina enää vai ole mahdollista pelastaa tai saada häntä näkemään elämää elämäsin arvoisena.

 

[tant gredulin]

Parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas?

Oman 'sisäisen äänensä' muuttaminen on mahdollista. Siis juuri sen, joka hokee, että on tyhmä, paska jne. Se on hidas prosessi, mutta mahdollinen ja vaatii varmasti kypsyyttä, sitkeyttä ja jonkinasteista henkistä tasapainoa, joka masentuneilla korjautuu serotoniinilääkityksellä, jos hyvin käy. Vlad tuossa aikaisemmin kertoikin, ettei lääkityksen löytäminen läheskään aina ole helppoa ja Uleåborgir puolestaan siitä, ettei masentuneena rationaaliseen ajatteluun ehkä ole edes kykyä. Disclaimeriksi kerron, että oma tietämykseni perustuu ainoastaan keskivaikea/vaikea masennus -osastolle.

Tärkeintä muutosprosessissa on rohkeus, sillä muutosvastarinta meissä itsessämme on suuri. Jäämme helposti kiinni siihen, mikä on tuttua ja turvallista, vaikka se olisikin kärsimystä. Torpedoimme muutoksen keksimällä syitä, miksi muutos ei onnistu (mutta kun eli 'mutku') ja selitämme itsellemme että kaikki voisi korjautua sitten kun (eli 'sitku') elämässämme tapahtuu jotain 'ulkopuolelta' tulevaa - loma, viikonloppu, ensi vuosi jne. 'Mutku' ja 'sitku' siirtävät asioihin tarttumista aina eteenpäin ja poistavat meiltä vastuun toimia itse.

Parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas?

 

[tant gredulin]

Jos päälimmäinen tunne on, että ei halua edes elää tai että ansaitseekin kuolla ja se on maailmalle parempi vaihtoehto, jos on kuollut, niin sellaista ihmistä ei aina enää vai ole mahdollista pelastaa tai saada häntä näkemään elämää elämäsin arvoisena.

Mutta joskus tuoltakin on tultu takaisin elämään.

 

[Morgoth]

Mutta joskus tuoltakin on tultu takaisin elämään.

Totta, mutta onhan se fakta että psyykkisissä sairauksissa itsemurha riski on selvästi olemassa. Suurin riski itsemurhaan ei edes taida olla silloin, kun ihminen on masentuneimmillaan, koska silloin hänellä ei ole voimia tai tarmoa edes tappaa itseään. Korkein riski itsemurhaa taitaa olla silloin, kun ihminen nuosee sieltä pohjalta tai vajoaa kohti pohjaa.

Toisaalta itsemurha-ajatus voi olla jopa lohduttava jossakin vaiheessa, jos ei se ole kovinkaan konkreettisoitunut vielä tai se on vain enemmän sellainen passiivinen toive johon ei vielä liity ajatuksai itse aktiivisesti edistää sitä. Tavallaan on jonkinlainen henkinen takaovi auki siitä kaikesta kauheudesta ja ahdistuksesta. Mutta paljon itsemurhalta myös suojaa, jos on lapsia, vaimo, läheisiä, ystäviä kuin että olisi ihan yksin.

 

[tant gredulin]

Näinhän se on. Se, miten se suojaa voi kuulostaa kummalliseltakin - olen kuullut ihmisen itkevän murheissaan kun on lapsia, eikä siksi voi tehdä itsemurhaa, koska muuten lapset jäisivät puolisolle, jota ihminen vihaa...

 

[Morgoth]

Näinhän se on. Se, miten se suojaa voi kuulostaa kummalliseltakin - olen kuullut ihmisen itkevän murheissaan kun on lapsia, eikä siksi voi tehdä itsemurhaa, koska muuten lapset jäisivät puolisolle, jota ihminen vihaa...

Tuossahan se kitkeytyy. Ei masentuneen mieli toimi niin kuin normaalin ja pelkkä positiivisuus ei juuri mihinkään kanna, vaikka se maalaisjärjellä tuntuu jonkinlaiselta ratkaisulta ongelmaan nopeasti ajateltuna. Lisäksi masennus on kuitenkin mt-sairauksista ehkä sieltä helpoimmasta päästä eikä se ole edes krooninen sairaus kuten vaikka esim. skitsofrenia, jossa ongelmat ovat sitten jo ihan eri sfääreissä.

Sellainen vastaheitto tarinankertojalla, että mielummin minä olisin se jalaton ja kädetön kuin paranoidisesta skitsofreniasta kärsivä. Onneksi en nyt tosin ole kumpikaan vaan toistaiseksi ainoa diagnoosi on vakava masennus.

 

[tant gredulin]

Sellainen vastaheitto tarinankertojalla, että mielummin minä olisin se jalaton ja kädetön kuin paranoidisesta skitsofreniasta kärsivä.

Ymmärrän, ja kunnioitan mielipidettäsi.
Itse olen päässyt siihen mielentilaan, että en haluaisi vaihtaa roolia kenenkään kanssa. Osaan elää omien ongelmieni kanssa, mutta en yhtään tiedä miten pärjäisin jonkun toisen ongelmien kanssa? Olen oman puolivuosisataisen elämäni aikana havainnut, että jokaiselle meistä on tapahtunut jotain niin ravisuttavaa, että me kaikki ansaitsemme lohtua ja syliä, ja että me kaikki tarvitsemme sitä - syliä, kosketusta, sanatonta lohtua. Näyttivätpä asiat ulospäin miltä hyvänsä.

En ole kylläkään Tarinankertoja, mutta toivottavasti et pahastu: Todennäköisesti se jalaton ja kädetön vastaisi, että sulla sentään on mahdollisuus tehdä itsemurha :)

 

[Morgoth]

Ymmärrän, ja kunnioitan mielipidettäsi.
Itse olen päässyt siihen mielentilaan, että en haluaisi vaihtaa roolia kenenkään kanssa. Osaan elää omien ongelmieni kanssa, mutta en yhtään tiedä miten pärjäisin jonkun toisen ongelmien kanssa?

Se lähinnä oli pieni piikki vain takaisin, koska yleensä kai ihmiset pitävät kauheimpana asiana, että liikuntakyky menee tai että ei ole käsiä ja jalkoja ollenkaan. Periaatteessa on todella lapsellista verrata eri sairauksia ja miettiä mikä on kamalin, jokainen niistä on kai omalla tavallaan.

Voihan sitä ottaa esimerkiksi vaikka Stephen Hakwingin. Eihän kai hänkään pysty fyysisesti tekemään mitään ja ainoa elonmerkki taitaa olla pieni liike silmissä, jos oikein tarkkaan katsoo. Kädet ja jalat ovat tallella, joskaan eivät toimi. Käsitääkseni mies pystyy kuitenkin tekemään vieläkin ihan merkittävää tieteellistä työtä. Vastapainoksi voi taas sitten ottaa jonkun skitsofreenikko, joka noin fyysisesti on terve, mutta pitää itseään ainoa terveenä maailmassa ja kaikki muut ovat salaliitossa häntä vastaan ja joutuu olemaan suljetulla osastolla, koska on niin harhainen. Makuasia kai minkä tuosta sitten valitsee, mutta halusinpa vain sanoa "jalat ja kädetön, posiitivinen elämänasenne" ei myöskään ole ehkä se kamalin vaihtoehto tai asiassa on paljon muutakin tai tavallaan tuo pointti, jotenkin meni vähän ohi. Eihän kukaan nyt kooma-potilaallekaan sanoa "herää!" ja odota tapahtuvan jotain.

En ole kylläkään Tarinankertoja, mutta toivottavasti et pahastu: Todennäköisesti se jalaton ja kädetön vastaisi, että sulla sentään on mahdollisuus tehdä itsemurha :)

En minä pahastu, eikä minulla epäillä skitsofreniaa :) Otin vain esimerkiksi, koska eräs lapsuuden kaverini aikanaan sairastui siihen ja lopulta tappoi itsensä. Oma subjektiivinen mielipiteeni on vain, että se on yksi kamalampi sairauksia mitä voi kuvitella, jonka irvokkuuta lisää että fyysisesti on tavallaan ihan terve.

 

[tant gredulin]

Periaatteessa on todella lapsellista verrata eri sairauksia ja miettiä mikä on kamalin, jokainen niistä on kai omalla tavallaan.

Näinhän se. Karjaisilla isovanhemmillani oli sanonta 'ei mikkää oo niin kippee, ko miun kippee' :)

 

[Cemetery Gates]

Viimeksi tuli näemmä kirjoitettua maaliskuun lopussa tähän ketjuun. Siitä menikin kolmisen viikkoa, kun aloin taas reilun parin vuoden tauon jälkeen popsia masennuslääkkeitä, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Ei tässä silti mitenkään onnellisten tähtien alla rallatella yhä edelleenkään. Onneksi on sentään kesä ja jopa palkallinen neljän viikon kesäloma tulossa. Tosin se on hyvin mahdollista, että määräaikainen duuni loppuukin sitten pian kesäloman jälkeen, elokuun lopussa. Sitten ollaankin taas hiukan enemmän pohjalla. Ei tän elämän pitäny näin vaikeeta olla?

 

[banaaninviljelijä]

Toukokuun puolessa välissä päätin irtisanoa asuntoni pk-seudulta ja ottaa suunnaksi Pohjanmaan, lopettaa stressaamisen ja katsoa mitä maailma tarjoaa. Töitä en hakenut mistään, työt haki minut, asunnon sain juuri semmoisen ja sieltä minkä halusinkin, ehkä aavistuksen kallis vuokra, mutta ei valiteta. Muutama asia on kieltämättä jäänyt hieman retuperälle, kun en enää stressaa turhia, mutta en anna asian vaivata. Päätin lopettaa myös rikkaan ja kauniin naisen metsästyksen, eiköhän sekin joku päivä tule ovikelloani pimputtamaan. Ai niin, tupakan jätin jo talvella pois, seuraavaksi olisi tarkoitus ainakin vähentää alkoholin kulutustani. Hyvää kesää kaikille.

Edit. Se tärkein unohtui. Minulla on nykyään sosiaalista elämää töiden ulkopuolellakin.

 

[ms.qvist]

Edit. Se tärkein unohtui. Minulla on nykyään sosiaalista elämää töiden ulkopuolellakin.

Hienoa!

Sosiaalinen elämä on usein aliarvostettu "aarre", mutta niinä elämän vaikeimpina hetkinä, psyykkisesti, voimavarat eivät välttämättä riitä tämän "aarteen" vaalimiseen - niin ikävää kuin se onkin. Tuolloin ehkäpä olisi hyvä jos ne ystävät, jos heitä on, koettaisivat kaikesta huolimatta olla läsnä vaikka eivät välttämättä sitä kiitosta aina saakaan, mutta sen aika tullee myöhemmin.

Minulla elo on muuten menossa kohden parempaa - opiskelen ja sen myötä tulevaisuus näyttää valoisemmalta. Tosin opiskelijan elämä on mammonallisesti köyhää mutta muuten antoisaa. Ainoan miinuksen itselleni annan sosiaalisesta syrjäytyneisyydestä. En tapaa juuri ketään, yhteydenpito on vähän niin ja näin - sanalla sanoen: erakoidun sosiaalisesta elämästä. Ei ehkäpä parhain mahdollinen vaihtoehto tässä elämäntilanteessa kuitenkaan.

Ja hyvää kesää sinulle, sekä kaikille muillekin!

vlad.

 

[Jukan takahiukset]

Kyllä sosiaalisten suhteiden ylläpito on allekirjoittaneelle nykyään varsin hankalaa. Ihan harmittaa kun ei tule enää pidettyä kuin satunnaisesti yhteyttä vanhoihin tuttuihin. Kynnys yhteydenpitoon kasvaa vain koko ajan suuremmaksi. Yhteiset puheenaiheet ovat vähissä. Ennen juteltiin ties mistä pitkiä aikoja, mutta nyt ei keksi kunnon sanottavaa enää. Kun tapaa jonkun pitkästä aikaa, niin alkaa jännittää heti keskustelun alusta lähtien niitä hiljaisia kohtia. Koko ajan pitää väkisin keksiä jutun aihetta, tai sitten pyrkiä kaverista eroon nopeasti. Eräs vaihtoehto on ottaa viinaa, jolloin kielen kannat aukeaa ja käydään läpi ne vanhat jutut taas kerran. Mutta uudet jutut jätetään kertomatta kokonaan.

Ehkä olen sitten vain saamaton? Ei yksinkertaisesti ehdi (tai oikeastaan ei jaksa). Etäännyn omalla tavalla koko ajan vain kauemmaksi. Oudolta tässä tuntuu se, etten oikein edes jaksa välittääkään ja samalla mietin ketä ihmettä voisi minunkaan kuulumiseni kiinnostaa?

Työ imee suhteellisen paljon voimia vuorokauden energia-annoksesta. Kun töistä tulee kotiin alkaa lasten viihdyttäminen, ruoan laitto, vähän siivoamista siihen päälle yms. Arki tuntuu toisinaan ihan hiton raskaalta. Toisaalta ei pitäisi valittaa. Minulla päivätyö, josta saan tavallisen kansalaisen mittapuulla ihan kovaa liksaa. Minulla on vaimo, kaksi tervettä lasta ja kolmas on tuloillaan. Olen itsekin fyysisesti terve, mitä nyt keski-ikää lähestyvän miehen pöhötystä on selvästi havaittavissa. Asumme ihan kohtuu mukavasti aika uudessa asunnossa ja uudella alueella. Työnantajakin muisti ihan tuliterällä työsuhdeautolla viime viikolla. Matkustelemme paikoissa, joissa naapurit eivät pääse käymään koskaan...

Silti jotain puuttuu tai jotain on nyt liikaa. Jatkuva väsymyksen tunne painaa päälle. Elämän ympyrä vain pienenee koko ajan. Pitäisi varmaan ottaa jostain päin aikalisää kohta.