Miten faniutesi alkoi?
Ekat muistikuvat kiekosta Calgaryn olympialaisista 1988, kun oli lupa valvoa ja katsoa Leijonien kiekkopelejä aamukolmelta. Maaginen tunnelma...en itse asiassa muista, miksi halusin kiekkoa seurata. Kai muutama Nykäsenkin suoritus mahtui siihen väliin.
Joitain klippejä Urheiluruuduista on jäänyt mieleen, ensimmäinen kosketus SM-liigaan kai 1990-91 kun TPS vei KalPaa finaaleissa. En muista kumman puolella olin, mutta pelejä tuli kuitenkin seurattua. Yksi tuttava kävi paljon Ässien matseissa ja kinusin pitkään että pääsisin mukaan. Ensimmäinen näkemäni liigapeli oli syksyllä 1991 kun Ässät kaatoi Ilveksen Porissa 4-1. Laitojen pauke alkulämmittelyssä, viileä halli, yleisön metelöinti katsomossa, tuollaiset asiat varmasti jäivät mieliin ja tekivät vaikutuksen. Ensimmäisen paikan päällä nähdyn pelin jälkeen olin myyty kiekolle ja Ässille.
Mitä se sinulle antaa?
Jaa-a...tunne-elämyksiä, ajanvietettä...kyllähän sitä joskus mietti, että suhtautuuko sitä peleihin liian intohimoisesti. Kenties iän myötä on tunnelmat sikäli tasottunut, ettei pelipaita repeä jokasen tappion jälkeen. Kuitenkin, paikan päällä ottelutapahtumassa koen jännitystä, aggressioita, hurmosta, saatan jopa janota verta. Joskus olen pettynyt ja alistunut tosiasioille, kuten selkeälle tappiolle heikon peli-esityksen jälkeen. Vain kourallinen Ässien pelejä on jäänyt täysin huomiotta viimeisen vuosikymmenen aikana. Vähintään tilastot tulee tsekattua, nykyään myös netistä tulee seurattua. Joskus tulee no-life -henkisesti näpräiltyä joukkueeseen liittyvien tilastojen parissa. Mutta jos pelit alkavat kulkea huonosti, ei tilastot jaksa paljon kiinnostaa. Olen pyrkinyt siihen etten sentään kesäisin ole jatkuvasti tsekkailemassa vaikkapa Jatkoajan Ässä-osiota - kuitenkin, kesälläkin antennit ovat pystyssä kaikkien Ässiin liittyvien uutisten suhteen.
Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?
Periaatteessa kyllä. Koen hankaluuksia seurata mitään joukkuelajia (kiekko, futis, pesis), ellen jollakin tasolla ole toisen puolella ja ota edes jonkinlaista emootionaalista tarttumapintaa peliin. Lätkässä mielenkiinto muiden peleihin on tosin laskenut viime vuosina, jo ennen kiekon katoamista meiltä canalittomilta. Kenties perus-liiga/mm-kisapelin viihdearvo iskee kasvoille, kun ei ole itse tunteella mukana. Ison panoksen tai jännitteen omaavat pelit kiinnostavat. Olympia ja WC -tasolla kaikki isojen maiden kohtaamiset ovat mielenkiintosia, liigassa playoff-taistot ainakin. Perus-runkosarjamatsissa jonkinlaiset jännitteet (esmes IFK-Jokerit) kiinnostaa, itse peliltä odotan korkeaa intensiteettiä, fyysistä ulottuvuutta, kenties jopa kahakointia. Jos oma jengi ei ole mukana, pelissä ei ole panosta ja tunne sekä intensiteetti loistavat poissaolollaan, niin eipä siinä ottelussa paljon näkemistä ole.
Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?
Ässillä oli vaikeat vuotensa vuosituhannen taitteen molemmin puolin, valtavasti positiivisia muistoja ei ole noilta vuosilta jäänyt mieleen. No, Curtis Sheptak ainakin...tuon pimeän ajanjakson vallitessa tuli kuitenkin ajokortti hankittua. Tunnin matka on kotipaikkakunnaltani hallille. Vaikka peli oli huonointa ikinä, niin peleissä tuli käytyä ennätystahtiin. Oli mahdollisuus liikkua vapaasti ja toisaalta, halu olla tukemassa joukkuetta. Tai no, ainakaan ei halunnut olla ensimmäisenä jäämässä peleistä pois. Taustat olivat sekaisin, menestys oli heikkoa...eniten kuitenkin sattui tietynlainen kasvottomuus. Pelaajia tuli ja meni, pelaajapolitiikassa ei tuntunut olevan mitään jatkuvuutta. Joukkueen ilme ei oikein profiloitunut mihinkään suuntaan. Toivola-Hirsimäki -kauden aikana malttia ja jatkuvuutta alkoi löytymään. Jos joukkueen kokoonpano ja pelitapa on jatkuvasti hukassa, niin joukkueeseen on helvetin vaikea samaistua. Joukkueen kannattajana menestystä tärkeämmäksi asiaksi nouseekin jatkumo, sekä pelaajiston että pelityylin suhteen.
Kenties viimesen kolmen vuoden aikana Ässä-ilme on alkanut tehdä paluuta todenteolla. Tähän kuvioon kuuluu ehdottomasti omien nuorten kasvattaminen liigapelaajiksi, mutta myös pelaajavalinnat pelitapaa ajatellen. Pelkällä ryntäilyllä ei voi pärjätä, pitää olla taitoa ja tasapainottavia tekijöitä, mutta kun nyt Porissa ei (ainakaan toistaseksi) pelata mestaruudesta joka vuosi, niin sitä haluaa nähdä tiettyjä asioita joukkueessa; fyysisyyttä, rämäpäisyyttä, periksiantamattomuutta, taistelua. Pelkkä maltillinen kiekon kontrollointi ei kelpaa vaan pelissä pitää olla munaa, äijämäisyyttä, ripaus rottaa ja muutama ylilyönti kaudessa. Varman päälle höntsäily ei riitä, ainakaan kotona; tietynlainen riskinotto ja rososuus pelissä on toivottavaa. Realiteetit ja säännöt luovat raamit pelille sekä menestykselle mutta oman näkemykseni mukaan, Ässissä ei ole koskaan liikaa forsbackaa ja nickersonia. Kenties tässä on yksi muutos aiempaan; enää pelkkä pintakiilto ei riitä vaan vaadin myös sisältöä. Olen kyllä taipuvainen hyppäämään Mertaranan kelkkaan joka kevät karkeloiden alkaessa, mutta sitä osaa olla jo pikkasen kriittisempi pelin tason ja viihdearvon suhteen.