Sallinette allerustanneen palata vielä toviksi KooKoo-finaalien tapahtumiin.
Kyllähän tuo kolmas finaali siihen malliin ottelusarjan 2–0-johdon jäljiltä kutkutti, että siinä vaiheessa oli vain yksi hyväksyttävä ratkaisu. Kertalaaki ja junabiljetti Vaasasta Mikkeliin. Mitään miettimättä. Aivan sama, mitä opiskelijan budjetilla maksoi, aivan sama mitä opintoja ja luentoja oli suoritettavana. Ne saisi tehtyä myöhemminkin. Mestis-mestaruus oli erittäin suurella todennäköisyydellä tulossa tuosta ottelusta pitkän tauon jälkeen Mikkeliin, eikä moisia mahdollisuuksia paikan päällä nähtynä voi jättää olemattomin perustein väliin.
Jo päivällä junamatkan aikana kiima oli tapissaan, kun hekumoin etukäteen huikean kolmannen loppuottelun mahdollisilla käänteillä. Finaalitunnelmiin sopineet musiikit korvilla ja silmät kiinni olotilani lähenteli likimain ekstaasia. Täytyy myöntää, että en olisi silti osannut odottaa nähtyä käsikirjoitusta. Finaalitrilleri huipentui äärimmäisen huikealla tavalla. Jukurit oli silmin nähden kolmannen erässä väsynyt ja pahimmillaan KooKoon hyökkäysalueelle kiekon kanssa murtautuminen näytti vaivalloiselta. Kouvolalaisjuna puksutti tasatilanteessa väkevään malliin jukuripäätyyn, ja sydämentykytykset olivat sellaisia kuin olisi vasaralla rintaan lyönyt. Mutta.
Jukurien toinen maali muutama minuutti ennen varsinaisen peliajan loppua, ja aivoissa räjähti. Tuli spontaanisti riemun hekumassa pompittua ja kaaduttuakin. Nilkasta vääntyivät nivelsiteetkin, ja sain seuraavana päivänä lääkäristä kävelykepit kantoon. Ei ole kuitenkaan kahta sanaa, etteikö tuo kaatuminen ja loukkaantuminen ollut sen arvoista. Liki mikään ei ole parempaa kuin täysillä tunteilla urheilun mukana eläminen, oli sitten kentällä tai katsomon puolella. Siitä saa irti äärimmäisen paljon, niin pettymysten tuskan hetkillä kuin maksimaalisen onnistumisen gloorioissa.
Yksi ratkaisevan iso tekijä, johon finaalisarja ratkesi, oli olennaiseen keskittyminen. Siinä missä KooKoon edustajat kiinnittivät huomionsa kaiken maailman ruokaepisodeihin sun muihin, Jukurit keskittyi koko ajan tärkeimpään, itse peliin ja jätti valittamiset muille (KooKoolle). Ei kuvainnollisesti kitisty siitä, jos ruokana oli spagetin sijaan maissilastuja. Syötiin lastut mukisematta alas, todettiin voittajan henkeen, että olisi ruoka huonompaakin voinut olla – ja mentiin tarmokkaasti Timo Jutilan sanoin eteenpäin. Fokusoitiin täydellisesti tekemään jäällä maksimaalinen suoritus. Tästä odotti Jukurien pelaajamateriaalilla sekä Pikkaraisen upeasti organisoimalla ja pelaajien toteuttamalla vauhdikkaalla pystysuunnan jääkiekolla väistämättä pääty, Mestis-mestaruus ja liigakarsinnat.
Pienenä poikana unelmoin mahdollisuudesta nähdä Jukurit pelaamassa liigassa. Nyt tuo mahdollisuus on oikeasti olemassa. Jukurien tähän astisissa peleissä Ilvestä vastaan on ollut paljon hyvää, mutta maalipaikkoja on hukattu liiaksi asti. Liigajoukkuetta vastaan ei ole varaa paljon niitä sohia. Viimekin ottelussa hukattiin kolmannessa erässä jopa läpiajoa. Tänään odotan Jukurien jatkavan peliään muuten samaan malliin, ja kenties jossain vaiheessa alkaa verkkokin heilua.
Junamatka on taas tehty. On aika pukea keltainen, viikinkilogolla varustettu paita päälle ja laittaa, ikään kuin kokonaisuuden täydentäen, siniset farkut jalkaan. Jalat ovat taas sellaisessa iskussa, että pomppuihinkin on varaa. On Jukureista itsestään kiinni, saanko niihin sopivia mahdollisuuksia. Mutta niin monta kertaa ennenkin tällä kaudella tuo joukkue on näyttänyt kykynsä. Ne riittävät pitkälle. Karsintamatsien esityksetkin ovat jo osoittaneet, että Ilveksen kaatoon on omalla pelitavalla kaikki mahdollisuudet.
Kalevankankaalle, kädet ilmaan, kannustukseen kuuluvat taputukset ja täyttä huutoa – sen Jukurit ansaitsee!