Kuten totesin aiemmin, niin mielestäni Albertvillen turnauksen jälkeen jääkiekko alkoi kehittyä entistä enemmän nopeammaksi koko joukkueen kollektiiviseksi peliksi.
Ei. 1990-luvulla kansainvälisen jääkiekon taso romahti 1980-lukuun verrattuna johtuen kommunismin kaatumisesta ja NHL:n aseman kovasta vahvistumisesta.
Neuvostoliitto oli varmasti aikaansa edellä kaikessa ammattimaisuudessaan
Vuoden 1988 Neuvostoliitto oli pelillisesti edellä kaikkia 1990-luvun joukkueita ja uskaltaisin väittää että myös kaikkia nykypäivän joukkueita maailmassa.
, mutta uskallan väittää että 1970-luvulla ja 1980-luvulla kiekkoturnaukset eivät olleet vielä kovin ammattimaisia.
Juuri 1970-luvulla jääkiekkoilu kehittyi nopeammin kuin koskaan ennen. Katsoin joku aika sitten kokonaisuudessaan ottelun Neuvostoliitto-Ruotsi vuoden 1970 MM-kisoista eli 44 vuoden takaa. Peli oli erittäin hidastempoista ja suoranaista höntsää nykypeliin verrattuna.
Mutta vuonna 1979 pelattu Challenge Cup Neuvostoliiton ja NHL:n All Stars joukkueen näytti jo lähes modernilta jääkiekolta. Pelin kehitys yhdeksän vuoden aikana (1970-1979) oli näiden pelien perusteella ollut huima.
1980-luvun puolivälin tienoilla pelin kehitys pysähtyi ja 1990-luvun alun jälkeen mentiin ainakin kansainvälisen kiekon osalta jopa takapakkia.
Punakone varmasti harjoitteli ammattimaisesti ja kestää vertailun myöhempiin joukkueisiin, mutta kokonaisuutena en pidä sen aikaisia turnauksia vielä tasoltaan niin kovina kuin 1990-luvulta nykypäivään.
Neuvostoliitolla oli harjoitukseen liittyvä etu muihin verrattuna, koska joukkue harjoitteli enemmän ja kovempaa kuin muut. Tämä on yksi sen ylivoiman selittävä tekijä. Silloiset harjoitusmäärät olivat niin kovia, ettei nykyisin enää kukaan harjoittele yhtä paljon eikä kovaa. Viktor Tihonovin mukaan se että Venäjä ei tuota nykyisin Neuvostoliiton veroisia pelaajia johtuu siitä, että pelaajat eivät enää ole valmiita samanlaiseen harjoitteluun kuin silloin.
1990-luvun alusta alkaen turnausten taso laajeni jo yksistään sen vuoksi, että Neuvostoliitto ja Tshekkoslovakia hajosi. .
Turnauksen joukkuemäärä kasvoi, mutta taso putosi.
Venäjä ei kyennyt pärjäämään enää Neuvostoliiton vanhoilla pohjilla, vaan Ruotsi ja Suomi ajoivat pelillisen kehityksen aallonharjalla ohi.
Venäjä menetti noin 200 parasta pelaajaa ulkomaille ja koko jääkiekkojärjestelmä romahti alta pois. Venäjän oli niissä oloissa mahdotonta pärjätä Neuvostoliiton tavalla, koska siihen ei ollut olemassa mitään edellytyksiä. Eikä ole nykyisinkään, koska vanha järjestelmä oli pelaajien kehittämisen suhteen ylivertainen.
Suomi jätti Lillehammerissa Venäjän kaksi kertaa nollille ja uskon, että IVY:n Albertvillen joukkue olisi ollut myös helisemässä Suomen modernimpaa pelisapluunaa vastaan. Ei ainakaan olisi heittämällä voittanut.
IVY:n Albertvillen joukkue olisi todennäköisesti voittanut helposti tai helpohkosti Suomen Lillehammerin joukkueen. Tuo Albertvillen IVY:n joukkue pelasi vielä punakonejääkiekkoa, vaikka ei ollut enää likimainkaan yhtä kova kuin mitä Calgaryn joukkue oli.
Vuoden 1993 maailmanmestarijoukkue ei enää pystynyt pelaamaan punakonekiekkoa (koska materiaali oli niin paljon heikompi), mutta se voitti maailmanmestaruuden muilla ansioilla. Tuossa joukkueessa lähinnä vain entiset punakonepelaajat eli Bykov, Homutov ja puolustaja Ilja Bjakin pystyivät pelaamaan vanhaa tihonovilaista jääkiekkoa. Heidän ansiostaan Venäjä sen mestaruuden voittikin.
Mielestäni pelin evoluutiota ei voida mitata ikipäivänä yksittäisten pelaajien valossa. Pelaajat kehittyvät ja muokkaantuvat pelin mukana, eivätkä voi tietenkään pelata samalla tavalla koko uraansa kuin uran alkupuolella. Ville Peltonen teki läpimurtoaan 1990-luvun puolivälissä ja aika oli sikäli otollinen, että noihin aikoihin peli alkoi kehittyä nykysuuntaan. Hänen ei ole tarvinnut urallaan peliään täysin muuttaa, vaan ainoastaan iän tuomien rajoitteiden vuoksi muokata pelitapaansa.
Olen tästä eri mieltä. Se, että Ville Peltosen tapainen pelaaja on SM-liigan ehkä paras hyökkääjä vielä 42-vuotiaana on merkki siitä, että pelin evoluutio ei ole ollut kovin voimakasta viimeisen 20 vuoden aikana. Myös muita esimerkkejä löytyy, kuten Teemu Selänne ja Jaromir Jagr.
Nämä pelaajat ovat yli nelikymppisiä. He eivät ole enää yhtä nopeita eikä voimakkaita kuin 1990-luvun alussa. Kaiken järjen mukaan heidän ei pitäisi enää menestyä nykykiekossa, jos nykykiekko vaatii pelaajalta parempia voima- ja nopeusominaisuuksia kuin 1990-luvun alun kiekko, koska heidän nämä ominaisuutensa ovat nykypäivänä selvästi heikommat kuin päälle parikymppisinä.
On totta, että 1960-luvun pelaajat eivät enää juuri menestyneet 1970-luvulla. 1960-luvun pelaajat kuten Venjamin Aleksandrov ja Aleksandr Almetov olivat liian hitaita kansainväliseen peliin jo 1970-luvun alussa, vaikka olivat silloin vasta hieman yli kolmikymppisiä. 1970-luku olikin pelin evoluution kulta-aikaa. Silloin peli kehittyi nopeammin kuin koskaan ennen tai jälkeen.
Useimmat 1970-luvun alussa huipulle nousseet pelaajat eivät 1980-luvun puolella pystyneet pelaamaan huipputasolla kovin pitkään. Poikkeuksena ehkä 1951-syntynyt Viktor Shalimov, joka oli Neuvostoliiton parhaita pelaajia vielä kaudella 85-86, jolloin Shalimov oli 35-vuotias. Superpelaajista myös Boris Mihailov pelasi huipputasolla vielä 35-vuotiaana, Aleksandr Maltsev 34-vuotiaana, Vladimir Petrov 33-vuotiaana ja Valeri Vasiljev 32-vuotiaana.
Mutta useimpien venäläisten 1970-luvun suurpelaajien huippu-ura loppui noin 30 vuoden iässä.
1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa syntyneiden pelaajien kohdalla tilanne on toinen. Vjatsheslav Fetisov oli Stanley Cup joukkueen parhaita puolustajia 39- ja 40-vuotiaana. Igor Larionov teki Stanley Cupin voittomaalin vielä 42-vuotiaana. Vjatsheslav Bykov ja Andrei Homutov pystyivät dominoimaan kansainvälisiä turnauksia 32-33 vuotiaina, vaikka höntsäsivät silloin jo Sveitsissä.
Myöhemmin syntyneistä pelaajista Jagr, Selänne ja Nicklas Lidström ovat esimerkkejä pelaajista, jotka pelasivat kovalla tasolla NHL:ssä yli nelikymppisenä. Ville Peltonen ei koskaan ollut maailmanluokan pelaaja, mutta on nyt 42-vuotiaana edelleen SM-liigan ehkä paras hyökkääjä. Muutama vuosi sitten 41-vuotias Sergei Zubov oli KHL:n paras hyökkäävä puolustaja.
1990-luvun puolivälistä edespäin yhä vanhemmat pelaajat ovat pystyneet pelaamaan huipputasolla. Joku voi sanoa, että tämä johtuu harjoittelun laadun ja lihashuollon paranemisesta, mutta itse väitän että vähintään yhtä paljon se johtuu pelin evoluution hidastumisesta/pysähtymisestä.
Ylipäänsä on todella vaikea verrata 20-30 vuoden takaista jääkiekkoa nykypäivään, sillä jatkuvasti peli muuttuu ammattimaisemmaksi ja kilpailu kovenee.
Kansainvälisen jääkiekon absoluuttinen kärki ei enää ole yhtä kova kuin mitä se oli ennen, koska Neuvostoliittoa ei ole. Myös Tshekki (Tshekkoslovakia) on nykyisin paljon heikompi kuin mitä se oli siihen aikaan.
Uskon, että entiset tähdet pärjäisivät nykypäivänä yhtä lailla, mutta pelityylin täytyisi olla modernimpi. Ne jotka pystyvät muokkautumaan pelin mukana, niin kykenevät pelaamaan huipulla pitkään. Teemu Selänne ja Ville Peltonen näistä hyviä esimerkkejä..
Itse taas uskon, että jos vuoden 1983 kentällinen Fetisov-Kasatonov-Krutov-Larionov-Makarov pistettäisiin pelaamaan nykyjoukkueita vastaan, ei heidän tarvitsisi muuttaa pelissään mitään.