Toki jos haluaa olla inhorealisti ja lukea sitä mitä tulosliuskassa näkyy, koska ne eivät ole mielipidekysymyksiä, niin Suomi on koko olemassaolonsa aikana poistunut miesten arvokisoista neljä kertaa voittajana, kokenut 11 kertaa finaalitappion (Calgarya en laske tähän mukaan) ja saanut ison kasan pronssisia mitaleja päälle. Ja mikään näistä neljästä voitoista ei ole sattunut best vs. best-turnauksissa. Nyt on varmaan sitten tuhannen harjoituskiekon kysymys, että arvottaako enemmän niitä hetkiä, kun Suomi on onnistunut voittamaan oikeasti ison ja merkityksellinen ottelun, vai sitä, että on pystynyt pelaamaan maailman kiistattomien huippujen ollessa vastassa niin hyvin, että on päässyt aina kahden parhaan joukkoon asti. Kumpi tie on kovempi; ottaa se viimeinen tarvittava steppi ja voittaa silloin, kun on pitänyt, vai pistää huippumaa toisensa jälkeen lauluun, vaikka sitten se lopullinen palkinto jää saavuttamatta. Summasen World Cupista muistelisin, että välierävoiton jälkeen olisi tapahtunut ulospuhallus, mutta finaalissahan Suomi taipui vasta 3-2 Kanadalle. Torinosta on kaikki jo sanottu. Kunpa Venäjä-välierä olisikin ollut finaali, niin se koko turnaus olisi ollut esimerkki täydellisestä jääkiekosta.
Upea voitto ja nimenomaan voitto tänään. Jos jatkossa joutuu miettimään sitä, että osallistuuko parhaat kisoihin neljän, kuuden, kahdeksan, vai 12 vuoden välein, niin ehkä silloin pitää myös miettiä koko maajoukkuejääkiekko uusiksi.