Metallica keikat #15 ja #16 koettu ja olihan se taas ihan helvetin hienoa aikaa olla elossa. Settilistoista en ala napisemaan, koska Metallica on aina parasta. Perjantain settilista vähän mieluisampi, sunnuntaina soitto oli taasen tiukempaa. Yleisössä tuntui olevan kovempi meno ja ahtaampi tunnelma sunnuntaina. Itsekin intouduin Whiplashin ajaksi pittiin, mutta oli aika löysä meno siellä, taisin olla pitissä aggressiivisin, vaikka olenkin vanha, hidas ja lihava. :D Snake Pit jäi tällä kertaa kokematta, koska arvonta ei osunut, eikä pinkka ollut kunnossa ostamaan lippua Pittiin. Snake Pit on onneksi tullut jo kolme kertaa koettua ja onhan se siisteintä, mitä voi olla. :) Sunnuntain keikalla olin siinä aidalla, mistä bändi tulee ja menee lavalle ja lavalle tullessa Lars pysähtyi heittämään high fivet. Oli kohtuullisen silmäkulmat kostuttava hetki tällaiselle Larsin inspiroimana rumpujen soiton yli 30 vuotta sitten aloittaneelle. :,) Lavalta poistuessa Kirk tuli vielä lyömään nyrkit yhteen, mukavalta tuntui. Jamesin kanssa onkin sanottu käsipäivää aiemmin, 2009 ja 2019. Lauantaina menin Black Album In Black & White-kirjani kanssa Bio Rexiin Ross Halfinin kirjan signeeraustilaisuuteen. Halfin jutusteli kustantajansa kanssa ja esitteli klassisia otoksia sekä tuoreempia kuvia, mm. edellisen illan keikalta Stadikalta ja kertoi mm. hauskoja muistoja Metallicasta ja kuvaussessioista. Tunnelma sähköistyi, kun Rob Trujillo asteli verhon takaa lavalle ja liittyi keskusteluun. Kaiken kaikkiaan tosi mukava ja lämminhenkinen tilaisuus. Rob mm. imitoi Larsia (ja Les Claypoolia), bassosooloja (ja näitä covereita) kuulemma soitellaan, kun Lars haluaa levätä. Rob kertoi, että Kirkin piti tulla myös tuonne Halfinin kanssa juttelemaan, mutta Kirk makasi sairaana hotellilla keuhkoputken tulehduksessa. Ihan hyvin Kirk perjantaina jaksoi, vaikka hänelläkin soitto kulki paremmin vasta sunnuntaina. Viikonloppu oli tosi mukava ja nyt on haikea fiilis, kunpa voisi pikakelata takaisin perjantaihin. Metallica antaa kyllä aina hyvän shown ja rahoille vastinetta. On ollut tärkein bändi mulle vuodesta -85. Ja oikeastaan nykyään enää ainoa bändi, joka herättää sellaisen hullun intohimon, että jaksaa lähteä tonne kahdeksi päiväksi vanhoilla päivillä seisoskelemaan ja tunkemaan eturiviin.
