Eteenpäin on menty.
Jaa miten niin eteenpäin? Vaikka Metallica onkin yrittänyt eroon "kaupallisuudesta", niin onkohan sen tavoittelu mennyt hieman liian pitkälle aivan kamalien rumpusoundien myötä. Kellarissahan se Lars paukuttelee - myös treenaamatta jättäminen kuuluu soitossa. Kaikesta huolimatta eteenpäin on menty sitten edellisten, vanhaan loistoon on valovuosien matka. Hajatelmia ennakkohehkutusten ja huonosti nukutun yön jälkeen:
1. Frantic: Tästä kappaleesta pidin huomattavan paljon heti ensikuuntelulta, mutta eipä loppujen lopuksi kovinkaan erikoinen kipale. Voisi johtua siitäkin, että tätä kappaletta kerkesin kuunnella St. Angerin ohella jo ennen julkaisua. Tic siellä, tac täällä, eipä paljon muuta.
2. St. Anger: Sinkkubiisi ei myöskään herätä suuria tunteita puoleen taikka toiseen. Ideat loppuvat loppua kohden ja biisi on hieman hivenen pitkä. Rummut pistävät ikävästi korviin. No jaksaa tätä sentään vähän alusta kuunnella. Hit the lights ja hilirimpsis vaan.
3. Some Kind of Monster: Kappaleen alku antaa odottaa paljon, mutta ei tämä kuitenkaan polkaise missään vaiheessa kunnon lentoon. En sitten tiedä, mutta jotenkin kummallinen mielleyhtymä tuli Limp Bizkitiin. Voihan joku siitäkin tietysti tykätä.
4. Dirty Window: No likainenhan se. Tässä on sitä menoa ja meininkiä ja yhtäkkinen tempon laskeminen tehoaa. Eihän tämä biisinä niitä mestariteoksia ole, mutta voisi kuvitella toimivan livenä. Tämä kappale jaksaa harvoina ravata loppuun asti, eikä laukalle sortumisen varaa oikein ole. Tykkään.
5. Invisible Kid: Edustaa levyn parhaimmistoa. Tätä kuunnellessa ei välttämättä tule ihan heti mieleen se ärtynyt ja vihainen Metallica, mutta iskee kuin sata sähikäistä. Mieli ja sydän avautuvat vähemmästäkin. Kertosäe kerrassaan nerokas ja väliosatkaan eivät häiritse. Jos tästäkin on se miinuspuoli haettava, niin lopetus mielellään pari minuuttia aikaisemmin ja avot.
6. My World: Väliinputoaja. Ei tämä nyt mikään huono biisi ole, mutta näitä 'tallica on tehnyt uransa aikana sen n+6 kappaletta. Junnaa vain jotenkin paikallaan koko vähän vajaa kuusiminuuttisen.
7. Shoot Me Again: Kappaleen ensimmäiset tahdit ovat ns. mielenkiintoiset, mutta sitten alkaa päälle junttaava ja hitaasti jylläävä biisi. James on biisissä elementissään ja todistaa, että monipuolisuuttakin löytyy. Olenkohan vainoharhainen vai kuulivatkohan korvani ihan oikeasti tyypillisiä nu-metalin elementtejä?
8. Sweet Amber: Aika suloiselta kuulostaa. Harmiton rallattelu tämäkin, josta ei sen kummempaa sanottavaa oikein löydy. Tätä kutsuisin levyn harmaaksi massaksi.
9. The Unnamed Feeling: Herranjumala. Levyn kirkkaasti parhaita biisejä, ellei sitten peräti paras biisi. Pisteitä eivät laske edes lyriikoiden nerokkuutta todistavat fuck-sanat. Seitsemän minuuttia ei ole liian pitkä, harvinaista tällä levyllä. Tässä on levyn One. Kuunnelkaa perkele itse.
10. Purify: Verrattaen hitaan edellisen biisin jälkeen tempoa nostetaan taas pykälällä. Kyllähän se jalka väpättää tämänkin tahdissa. Eipä jäänyt tästäkään paljon käteen, edellisestä biisistä toipuessa meni.
11. All Within My Hands: Ennen tätä olisi jo melkein toivonut levyn pikkuhiljaa päättyvän, mutta mitä vielä: Toinen levyn kiistattomista herkkupaloista jätetty päätösraidaksi. Keskinkertainen levy päätetään tyylikkäästi, jotta jää hunajainen maku suupielille.
Mitä jäi käteen? Vaikka en mikään kultakorva olekaan, niin ennen kaikkea se uskomattoman paska soundimaailma. Odotusten rima oli myös asetettu hieman liian korkealle kaiken sen ennakkohehkutuksen jälkeen. Ovela mainoskikka ojentaa lähes alastomille toimittajille setelitukko kouraan ja kuiskia, että tästähän te tykkäätte. No kyllähän minäkin tykkään, mutta ennakkohehkutuksen uhrina: 7½
Nyt soittimeen ...and justice for all. \,,/