"Moth into Flame" on pyörinyt jo useaan otteeseen Spotifyn soittolistalla ja yksi ajatus nousee koko ajan mieleen: jos tämä biisi olisi tehty n. 30 vuotta sitten niin se nauttisi tänä päivänä klassikko-biisin arvonimestä.
Toisaalta Metallican kohdalla tämä kertoo hyvin tiettyä tarinaa. Metallica on ollut ~20 vuotta siinä asemassa, että käytännössä mikään ei riitä. Vähän riippuu kuuntelijasta onko tuossa kohdin 10, 15, 20 vai 25 vuotta "kriittisenä" rajana, mutta se ei muuta isoa kuvaa. Metallicalta odotetaan jotain elämää suurempaa, eikä kelvollisella rallilla oikein tyydytetä kysyntää. Jos Moth into Flamen olisi julkaissut joku pienempi nimi, olisi Youtubessa tällä hetkellä parimiljoonaa (2,16m nyt kun kuuntelen) vähemmän kuuntelukertoja ja vastaanotto lähes yksimielisen hyvä. Kun rima on asetettu musiikkityylinsä kultakauden korkeimmalle tasolle, ei kuitenkaan "hyvä" tyydytä kaikkia. Mun on vaikea nähdä MiFfiä sellaisena kappaleena, että tätä fiilisteltäisiin vielä 30 vuotta julkaisun jälkeen. Tätä tapahtuu Puppetsin, Batteryn ja vastaavien kanssa, ja siinä sivussa nämä MiFfin tasoiset kappaleet fourhorsemenit ja vastaavat tietyllä tapaa nostavat osakkeitaan.
Henkilökohtaiselle mulle Metallica on bändeistä se suurin. Ei enää kuunnelluin, mutta kuitenkin se bändi, jonka kultakauden kappaleet nostavat vieläkin ihon parhaimmillaan kananlihalle. Vaikka MiF on hyvä kappale, ei se oikein ole mulle sitä matskua, jonka kohdalla voisin kuvitella fiilisteleväni 27 vuoden päästä samalla tavalla kuin esimerkiksi Seattle 1989 matskun kanssa. Ja tässä on mulle se syy, miksi en syty: oma vaatimustasoni on liian korkealla Metallican osalta. Varmaan samasta syystä joku Bieberin fanityttö on tyytyväinen tyyliin yhden kappaleen playbackkeikkaan: vaakakupissa painaa musiikin lisäksi irrationaalisemmat syyt.
Mitä tuohon Larsin rumpalointiin tulee, niin tavallaan tuo on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siinä mielessä, että tuo tuo Metallicalle tietyn omankaltaisen soundinsa. Kun vedetään kunnon settiä, soittovirheet ja vastaavat tuntuvat kuuluvan tietyllä tapaa settiin. Tuossa on sitä inhimillisyyttä, mikä erottaa mielestäni kunnon livebändin puhtaasta studiobändistä jos näitä termejä voi tässä yhteydessä käyttää. Jos vedetään täysin tunteella, suoritus voi olla mahtava teknisistä yksityiskohdista huolimatta. Toisaalta kun nykyisin Metallica on nuoren ja vihaisen pumpun sijaan hyvinkin hovikelpoinen ja kliininen yhtye, Lars tuntuu vähän samalta kuin varmaan Pohjois-Korea tuntuu kommunismiin päin kallellaan olevasta: muistolta menneisyydestä, jonka nykymeno tietyllä tapaa syö uskottavuutta pääasialta. Lars oli tärkeä osa Metallican huippuaikoja, mutta nykymenoon ei vanha tyyli enää oikein tunnu sopivan.
