St. Anger on rohkea veto, täytyy myöntää. Olen tässä iltojen mittaan katsellut näitä TV:stä tulleita haastatteluja sun muita ja vasta nyt alkanut kuuntelemaan levyä. Siihen taustaan nähden, mitä äijät ovat kertoilleet viimeisistä vuosista tämä pläjäytys sopii kuin nenä päähän. Kaikki ei ole sitä miltä voi ensimmäiseksi näyttää.
Tämä levy pitää ottaa kokonaisvaltaisesti käsittelyyn, eikä välttämättä yrittää pilkkoa sitä heti eri osiin. Näin tosin itsekin tuppaan yleensä tekemään, kun jotakin kuuntelen. Omalla kohdallani toimi ajatus tulkoot mitä tulee, olen tässä ja nyt - vastaanotin päällä. Palastellaan sitten myöhemmin tätä kaikkea, mutta otetaan se fiilis vastaan, mikä tästä syntyy. Ja se tulee suoraan päin näköä, jääden pyörimään tuohon sentin päähän nenän päästä ympyräksi.
Kaikesta keskustelusta, haastatteluista yms. päätellen mitään entisenkaltaista ei ollut luvassa, vaan jotakin täysin toisenlaista Metallicaa. Sitähän tämä tuntuu tosiaankin olevan ja pointsit siitä. Elementithän ovat kuitenkin tutut, muoto ja järjestys vain eri. Soudit saavat mieleen sen, että on haettu paljaita, lähellä soittimien ydintä olevia äänimaailmoja. Yhdistettynä sellaisella runttauksella, jolloin tavallaan päästään vielä rankempaan ulostuloon, kuin millään tuotannollisella kikkailulla tms. on aiemmin saatu aikaiseksi. Eikä muuten tarvitse pitää volymiakaan kovin isolla, silti potkii mainiosti. Todelliset pajasaundit kyseessä!
Tämä on paketti, josta riittää ammennettavaa monella eri tavalla, eri aikoina ja eri paikoissa. Todennäköisesti Metallica on jälleen tehnyt yhden vuosikymmenen merkittävimpiin kuuluvista levyistä.
P.S Blågulan kanssa samoilla linjoilla, mutta biisin nimi taitaa olla The Unnamed Feeling
