Kyllähän tässä täytyy myös muistaa se, että kyseessä ei ole urheiluelokuva, eikä elokuva urheilusta tai urheilijasta. Kyseessä on elokuva päihderiippuvuudesta, päihdehelvetistä ja päihdeongelmaisen henkilön elämästä, joka vain sattuu olemaan entinen jääkiekkoilija.
Tavoitteenahan elokuvassa ei siis ole kerrata Jantusen urotekoja kiekkokaukalossa, vaan tavoitteena on tuoda esiin hänen kokemuksensa ja tarinansa kautta se karu esimerkki siitä, miten tällainenkin kaveri voi langeta kuningas alkoholin ja muiden päihteiden edessä sekä miten se vaikuttaa läheisiin ihmisiin ja niihin dynamiikkoihin. Ja jos tällaisella statuksella vetävälle kaverille se lankeaminen on noin helppoa, niin miten helppoa se sitten on jollekin ihan tavalliselle duunarille tai vaikka yrittäjälle. Moni elokuvaa katsova henkilö voikin varmasti omalla kohdallaan samaistua noihin Jantusen keloihin "voi vittu sä et voi tietää näitä paineita mitä mulla on, mun on pakko onnistua!" sekä siihen, miten noita paineita sitten käsitellään "rentoutumalla" viinien ja muiden ei niin hyvien tapojen parissa.
Jantusella kun oli ihan kaikki, mitä ihminen vaan voi elämältään toivoa: unelmatyö, missä hän oli äärimmäisen hyvä ja arvostettu, palkintojen ja mitalien lisäksi palkkiona työstä oli hienot uudet autot, isot komeat talot, paljon painetta pankkitilillä, mainetta ja kunniaa, ulkomaanreissuja sekä huviloita lämpimissä etelän maissa auringon alla. Tämän lisäksi oli rakastava vaimo ja lapset, se perhe-elämä mistä niin moni ihminen haaveilee sekä paljon ystäviä. Kaikesta tuosta huolimatta onnistut kuitenkin vetämään itsesi tuohon jamaan, että olet menettänyt tuon kaiken ihan hetkessä, satuttanut eniten maailmassa rakastamiasi henkilöitä, ja yhtäkkiä jotkut alamaailman hörhöt vetääkin sinua sirkkelillä ohimoon, pahoinpitelee muilla keinoin ja uhkaa tappaa, vain koska olet satoja tuhansia euroja velkaa oman päihdeongelmasi takia.
Elokuvassahan liikutaan kronologisesti pelaajauran "flashbackien" myötä sitä mukaa, mitä Jantusen päihderiippuvuus miehen elämässä kehittyi. Ja tämä päihdehelvetti osuus taas keskittyy yhteen päivään miehen elämässä, joka ihan varmasti oli tuollaista aika sekavaa poukkoilemista paikasta ja tilanteesta toiseen niissä oloissa ja etenkin aivan tuossa kujanjuoksun loppuvaiheessa, kuten se tuossa elokuvassakin on niin raa'asti esitetty.
Se missä elokuva mielestäni hieman epäonnistuu on erittäin tärkeän teeman esille nostaminen paljon selkeämmin kuin mitä se nyt tuodaan esiin, mikä on siis mahdollistaminen. Jantunen sai niin paljon anteeksi omia päihderiippuvuudesta johtuvia mokiaan ja töppäilyjään ihan vain koska hän oli Marko Jantunen, aivan helvetin hyvä jääkiekkoilija. Tuon ansiosta hänelle mahdollistettiin päihderiippuvuuden ruokkiminen erilaisella suojelulla, mokien sormien läpi katselemisella ja töppäilyjen paikkailuilla sen sijaan, että Jantunen olisi joutunut maksamaan niistä hintaa ennen kuin kaikki romahti.
Erinomainen esimerkki tästä on tuo "koutsikin tietää" kohtaus, koska Lahdessa Pelicans-vuosina tosiaan koutsi (Pasi Nurminen) suojeli Jantusta ikään kuin elämäntehtävänään, koska tiesi tämän hyvyyden pelaajana ja sitä myötä hänen arvonsa Pelicansin joukkueelle. Tavallisella rivipelaajalla se ura olisi päättynyt viimeistään niihin Jokereista tulleisiin potkuihin, tai hihna olisi ainakin ollut aivan helvetin tiukalla uudessa seurassa mikäli vielä olisi saanut uuden mahdollisuuden. Mutta ei Jantusella. Tai miten roistot väkisin pitävät Jantusta hengissä, koska "onhan sulla miljonäärikavereita lätkäporukoissa", samalla mahdollistaen Jantusen päihdekierteen jatkuvuuden, kun tavoittelevat itse vielä lihavampaa pottia itselleen. Tai miten nuo selkääntaputtelijat ja "kaverit" yökerhossa ruokkivat Jantusen egoa ja kemiallista persoonaa, samalla mahdollistaen tämän päihderiippuvuuden etenemisen rajujen bileiltojen myötä. Kuten myös tämä kaveri joka suojelee Jantusta kärräten tämän pelipäivän aamuna asunnolleen nukkumaan päätään selväksi ennen tuota kuuluisaa 2+3 tehoihin päättynyttä peliä, jottei Jantunen vain jäisi kiinni. Ainoa, kuka ei ollut osallisena mahdollistamassa Jantusen päihderiippuvuutta ja sen kehittymistä, oli hänen vaimonsa, kuten elokuvastakin se käy hyvin ilmi. Nämä esimerkit on vaan toteutettu mielestäni nyt hieman liian monimutkaisesti, minkä takia ne saattavat mennä todella helposti katsojilta ohi, joten suoraviivaisempaa lähestymistapaa tähän teemaan olisi kyllä kaivattu.
Siinä missä Matti Nykäsestä ei uskallettu tai voitu tehdä raakaa ja päätä silittelemätöntä elokuvaa (koska Matti ei tähän olisi suostunut ja olisi kännissä hakannut jokaisen tuotantotiimin jäsenen ja Mattia rakastaneet olisivat kapinoineet "miten Mattia kehdataan noin mollata!"), Jantusen kohdalla se voitiin tehdä. Nykänen oli "koko kansan Matti", olympiavoittaja ja maailmanmestari, kenen naisdraamalle ja kännitoilailuille oli vain hauska vuosien ajan nauraa Seiskan sivuilla koska "Matti nyt on vaan Matti!". "Ehkä otin ehkä en" Nykänen oli jo tehnyt itsestään eräänlaisen pellen ihmisten silmissä, joten elokuvaankin voitiin ottaa enemmän humoristinen ja huumorilla höystetty lähestymistapa sen sijaan, että oltaisiin tehty jokin todella vakavamielinen elokuva Nykäsen päihdeongelmista, vaikka se traaginen puoli Nykäsestä ja miehen elämästä onkin silti kaikille tuostakin elokuvasta nähtävissä, jos sen siis vain haluaa nähdä.
Jantunen taas on henkilö, kuka tunnetaan lähinnä vain lajia seuraavien sekä reilut 20 vuotta sitten lajia seuranneiden toimesta, joten kohdeyleisö jääkiekossakin on pienempi. Jantunen on rakentanut päihdeongelman selättämisen jälkeen itselleen vakavasti otettavaa imagoa päihdeongelmien ja päihderiippuvuuden kokemusasiantuntijana ja päihteitä vastaan puhuvana henkilönä, kuka haluaa auttaa ja ennaltaehkäistä ihmisiä kokemasta samaa kohtaloa kuin minkä hän on käynyt läpi kertomalla omia kokemuksiaan ja omaa tarinaansa. Tottakai Jantusestakin olisi voitu tehdä rokkitähtileffa missä olisi pelattu lätkää ympäri maailmaa, ryypätty ja vedetty huumeita, mutta siihen ei ollut mitään syytä, koska Jantunen itse tietää sen ettei tuossa ollut kyse mistään rokkitähteydestä. Se on yksi isoimmista syistä, minkä takia Jere Karalahdestakaan ei tällaista elokuvaa tulla tekemään, koska Jerehän on omasta mielestään vain väärinymmärretty ja kaltoinkohdeltu rokkitähti. Pelkästään Jeren podcastit ja oma dokumentti on riittävää materiaalia tämän toteamiseksi.
Eihän tuo Laitapuolen hyökkääjä -elokuva nyt mikään Rööperi, Häjyt, Pahat Pojat tai Vares ole kuten Aleksi Mäkelältä on aiemmin nähty, mutta eipä Veljeni vartija elokuvakaan ollut lähelläkään Ganesia, mistä JP Siili hyvin muistettiin. Laitapuolen hyökkääjä on silti oikein kelvollinen pätkä ajamaan asiaansa, eli kertomaan tarinaa päihderiippuvuudesta, päihdehelvetistä ja siitä, miten "mahtavinkin" voi myös menettää ihan kaiken kokonaan jos antaa edes pikkurillin sille paholaiselle.
--------------------
Ja jos nyt sitten jostain ihan pienistä elokuvan yksityiskohdista haluan tässä nipottaa, niin se on näin pitkän linjan Pelicans-kannattajana tuo kohtaus Pelicansin pukukopista: Jantusen vieressä olevassa loosissa on ihan selkeästi nimikyltti "Jesse Saarinen 10", mutta tuolla paikalla istuvan kaverin selkämyksessä on kuitenkin nimi "Mäkelä" ja numero 10 kun hän kääntyy selin kameraan. Pienen pieni yksityiskohta, mutta jäi häiritsemään todella paljon ja hieman harmittamaankin.
