Ihan kiva tarina Mörköllä.
2002-03 B-junnujen divaria ja seuraavalla kaudella A:n Suomi-sarjaa ja Mestistä. Noilla taustoilla hyvin harva enää uneksii kiekkoammattilaisuudesta, vaan lätkä on mukava harrastaus. NHL-varausta kuitenkin pukkasi viimeisillä roundeilla, sen jälkeen ei Chicago enää vuoroja omannut. Suomessa ihmeteltiin, että mikä mies tämä on ja miten Mestistä alempaa voidaan vielä pelaajia löytää. Varmaan jossain päin maailmaa tuli mieleen Buffalon legendaarinen varaus Taro Tsujimoto. Rehellisesti sanoen, Anttilan näytöillä olisi pitänyt saada korkeintaan tryoutti Mestikseen, A:n Liigaan tai A:n Mestikseen/divariin, ei NHL-varausta. Vaikka Sakke Pietilä oli jotain vinkkiä saanut, niin eiköhän Chicagossa tuo varaus tehty ihan muista syistä, kuin uskosta miehen nousevan lähellekään NHL-tasoa.
Kausi 2004-05 oli Anttilan ensimmäinen kovassa sarjassa. Puolet kaudesta meni Ilveksen edustuksen mukana, puolet A:n. A-junnuissa dominoi Anttilaa pari vuotta nuorempi Perttu Lindgren, tuleva Sveitsin mestari. Mestaruus tuolla kaudella oli Anttilan ensimmäinen, muttei viimeinen. Pleijareissa Lindgren oli 1,7 PPG-tahdissa ja maalilla Tuukka Rask oli huikeassa vedossa, mutta Anttila ei jäänyt statistiksi. Mestarijoukkueen sisäisen pistepörssin 2. sija ja yli 1 PPG olivat kovia numeroita miehelle, joka oli edelliset kaudet pelannut harrasteporukoissa. Joukkueeseen kuului myös Vili Lankinen.
Useampi kausi Anttilalla meni Ilveksessä roolia vakiinnuttaesas. 3-7-4 olivat neljän ensimmäisen kauden pisteet, pelejä kertyi yhteensä 131. 14 pistettä kolmeen kauteen ja 131 otteluun on vähän. Viimeisellä kaudella 2+2 53 otteluun ja sisäisen tehopörssin tappio lukemalla -13 kertoivat omaa tarinaansa. Anttila olikin melkoinen Hessu Hopo tuolloin: pitkä hörökorvainen kaveri, joka ei näyttänyt kiekkoilijalta. Tuskin kukaan uskoi, että tuossa vaiheessa Anttila voisi nousta arvokisoihin. Yleensä noilla statseilla noinkin kauan liikkuvan pelaajan kohdalla alkaa pikkuhiljaa lähtölaskenta kevyempiin sarjoihin.
Mutta Anttila ei luovuta. Seuraavien neljän kauden aikana Anttila rikkoo 20 pisteen rajapyykin kolmasti putkeen, neljäskin olisi mennyt heittämällä rikki, ellei puolet runkosarjasta olisi jäänyt väliin. Anttila oli roudannut itsensä Liigan vakiopelaajaksi, mutta tähdeksi häntä tuskin kukana tituleerasi. Tampereen suunnilla oli aistittavissa kulttipelaajan statusta, mutta muutoin Anttila oli vielä käytännössä naurun aihe. Vaikka Anttila olikin noussut vakiokasvoksi Liigassa, oli hänen pelinsä ajoittain erittäin ailahtelevaa Ilveksessä. Kauden 2010-11 päätteeksi Suomi voitti toisen maailmanmestaruuden. Tarina ei kerro missä Anttila oli mestaruuden ratketessa, mutta ainakaan hän ei ollut lähellä paikkaa maajoukkueessa. Jos tuolloin olisi pistetty veikkaus pystyyn seuraavasta suomalaisesta kultakapteenista, Anttilaa olisi äänestetty vain kännissä ja läpällä.
Kaudeksi 2011-12 tapahtui siirto Turkuun ja TPS:n riveihin. Edellisellä kaudella TPS oli ollut järkyttävässä mestaruuskrapulassa, ja vasta viimeisellä kierroksella sai sysättyä yhden pisteen erolla Pelicansin karsimaan. Eikä Turussa taidettu Messiasta odottaa. Suorina lainauksina mm. "Tyrmään nämä hankinnat suoralta kädeltä ja kovaa!!" ja "maksimissaan kakkosketjun laituri" kertovat jotain. Enkä edes pidä noita mitenkään erikoisina mielipiteinä, varmasti olisin esittänyt samanlaista, jos olisi tuolloin Ilmalaan saapunut. Parhaan kommentin pisti kuitenkin palstahiljaisuutta neljä vuotta pitänyt Fensba, jota en saa enää edes tägättyä. Ilveksen miehen heittämä "Ensi kausi on Markon läpimurtokausi - ikävä kyllä" kuvasti mitä oli tulossa.
Sisäisen pistepörssin jaettu toinen sija, Plihalilla enemmän maaleja. Sisäisen maalipörssin kolmossija. Ensimmäiset piirrot jäähän maajoukkueen mukana, junnupelit luonnollisesti laskettuna mukaan. 36 pistettä ja TPS:n palauttaminen karsintojen partaalta sääleihin oli kova temppu Anttilalta. Vähintään Turku oli tajunnut, että Anttila ei ollut mikään hupiukko tai aihe naurulle. Ja kun seuraavalla kaudella voitti sisäisen pistepörssin 41 pisteellä ja pelasi MM-kisoissa, niin kovasti oli Anttila mennyt eteenpäin. Ja sitten koitti KHL.
Anttila siirtyi Metallurg Novokuznetskin riveihin. Sitä kesti sarjajumbon riveissä 16 matsin verran ja potkut tulivat marraskuussa 2013. Joutuipa Anttila muutaman ottelun pelaamaan VHL:nkin puolella, kun Ariada Volzhsk tuli kuuden ottelun verran tutuksi. Volzhsk tuskin monelle paljoa sanoo, mutta Wikipedia tietää kaupungin olevan väkiluvultaan vähän Raumaa suurempi kaupunki Marin tasavallassa, jota ei tunneta kovinkaan varakkaana paikkana. Marin tasavallan BKT henkeä kohden oli Wikipedian mukaan 2899 euroa vuoden 2010 vaihtokurssin mukaan, eli 45% maan keskimääräisestä tasosta. Novokuznetskin tunnistaa jo moni, eikä kaupunkia ole liiemmin kehuttu.
Blogissaan mm. Teemu Ramstedt kirjoitti kaupungin olevan sarjan karuimpia. Helppoihin paikkoihin ei Anttila lähtenyt Venäjää valtaamaan.
Venäjältä matka jatkui 2½ kauden ajaksi Ruotsiin. Anttila lensi taas vähän tutkan alla suomalaisesta näkökulmasta, kun Örebro ei ihan niitä seksikkäimpiä ja seuratuimpia seuroja ole. Ensimmäisen kauden puolikkaalla tyylikkäät 20 pistettä 22 matsiin olivat kovaa valuuttaa, mutta sen jälkeen pistetahti alkoi hiipua. Ei tarvinnut tuolloin Anttilan myöskään maajoukkuepaitaa liiemmin kanniskella.
Huhtikuussa 2016 Jokerit tiedotti, hieman ehkä yllättäenkin, että Anttilan kanssa on tehty sopimus. Tämän ketjun mukaan vauhdin ei pitäisi riittää KHL:ssa, ei mitään saumoja jatkoon ja vituttaisi vaikka pelattaisiin Liigaa. Hyvin harvalla oli positiivista sanottavaa. Ja mitä muutakaan voi odottaa, kun edellisillä kausilla oli 52o/20p ja 49o/14p SHL:ssa, ikää päältä 30 ja yksi MM-edustus. Jonka ainoa piste oli kuvaavasti 2. syöttö 5-2 maaliin Itävaltaa vastaan ajassa 50:22. Ei kovin kiimainen piste.
Kausi Jokereissa alkoi, ja nopeasti Anttila alkoi lunastamaan paikkaansa. Kauden avausmatsi elokuussa Spartakia vastaan päättyi Jokerien hikiseen 2-1 voittoon, eikä Anttila päässyt pisteille. Sen sijaan neljä taklausta ja kaksi blokkia päätyivät tilastoihin 16:52 jääajalla. Blokeissa ja taklauksissa Anttila oli Jokerien ykkönen. Ei kausi kuitenkaan ihan täyttä juhlaa ollut. elo-syyskuussa keräsi kehuja huolella, mutta lokakuun alussa alkoi jo teksti kovenemaan. Kovasti tuntui mies jakavan meidän leirissä tuolloin mielipiteitä, mutta lokakuun loppua kohden tuntui konsensus kääntyvän posin puolelle. Pyyteetön työ toi kauden aikana 16 pistettä, 56 peliä, paluun maajoukkuepaitaan ja jatkosopimuksen. Eikä Anttilan tarvinnut enää todistella sitä, miksi hänet oli Jokereihin hankittu. Hän oli tehnyt sen Helsingissä, minkä aikanaan oli tehnyt myös Turussa ja Tampereella.
Toiselle kaudelle Jokereissa alkoi homma futata kunnolla. Lokakuussa 2017 Jatkoajassa ollut Jere Korkalaisen
mielipidekirjoitus kuvastaa hyvin tilannetta. Tuolloin Markosta alettiin puhua olympiapelaajana. Toki NHL skippasi kisat, mutta se ei vähennä Anttilan arvoa ja arvostusta. Yksi meemi oli muuttunut todellisuudeksi. Ja Anttila oli tällä kaudella osa sellaista ketjua, johon oli finglishiä puhuessa helppo liittää määräinen artikkeli. The-nelonen.
Tälle kaudelle lähdettiin jännistä merkeistä. Marjamäki oli kauden alla fanien hampaissa maajoukkueen konttaamisten takia. Oli sukellettu kisat kisojen perään. Kausi lähti kuitenkin hyvin käyntiin, ja Marjamäen työrauhan yhtenä takuumiehenä oli Anttila. 26 otteluun 9+3 olivat kovat tehot miehelle, jonka arvo mitattiin muualla kuin pisteissä. Ja sitten hän loukkaantui marraskuun lopulla, ollen sivussa hyvän aikaa tammikuun puolelle.
Joulun maissa Anttila oli telakalla. Näytti siltä, että Minnesota ei pelaisi pitkää kautta ja sekä Koivu että Granlund olisivat potentiaalisia kisapelaajia. Floridalle ei kukaan povannut pitkää kevättä, ja Barkov näytti potentiaaliselta kisapelaajalta. Carolinalle tuskin kovin moni uskoi pitkää kautta, ja sekä Aho että Teräväinen näyttivät potentiaalisilta kisapelaajilta. Tuskin joulukuussa kukaan uskoi, että lopulta C oli Anttilan rinnassa. Siellä oli MM-pokaalin miehissä kapteenina nostanutta, NHL-jengiä kipparoinutta, junnujen kultakapteenia ja uudemman aallon miehiä siinä pisteessä, että kisat näyttivät otteluohjelman perusteella potentiaaliselta. Niin vain sitten Koivu loukkaantui ja lisääntymään mennyt Granlund treidattiin, Ahon ja Teräväisen "bunch of jerks" veti kauden pitkän kaavan kautta, ja Barkovillekin pukkasi vammaa.
Anttila palasi telakalta, mutta Jokerien kausi päättyi pettymykseen. Moskovan Dynamo oli ensimmäisellä kierroksella voitoin 4-2 parempi, ja paljon jossiteltavaa jäi. Erityisen paska maku jäi viimeisestä ottelusta, jossa Jokerien lammaslauma teurastettiin selkein numeroin. Peli oli jo 6-0, kun Jokerit sai pari maalia lohdusta. Kauden viimeisen naulasi kukas muukaan kuin Marko Anttila.
Anttila lähti, toisin kuin moni muu meidän nipusta, MM-leiritykseen mukaan. Ensimmäisellä leirityksellä Jokereista oli mukana Anttilan lisäksi vain Manninen. Joensuu, Lepistö, Kivistö ja miksei Jormakkakin olisivat voineet lähteä. Ilomäki ja Luostarinen lähtivät heti ensimmäiselle leirille, nyt kaulassa roikkuu kultamitali. Ojamäki tuli mukaan peliensä päätyttyä. 37p/60o Joensuu ja 23p/48o Jormakka olisivat tuossa nipussa tapelleet aivan tosissaan MM-kisapaikasta. 36 pisteen Lepistö olisi ollut kovaa valuuttaa puolustuksessa ja Kivistökin olisi voinut mahtua mukaan.
Suomella oli aikamoinen floppijoukkue kasassa. Monilla EHT-turneen rosterilla olisi pyyhitty jengillä jäätä, ainakin paperilla. NHL:stä saatiin apuun Jokiharju ja Lammikko, farmista Lankinen. KHL:sta saatiin vähän enemmän pelaajia mukaan, mutta moni kärkijätkistä (Hartikainen, Lepistö, Kemppainen, Hietanen, Ruohomaa, Pakarinen, Pulkkinen, jne.) jäi ulos. Joulukuussa itseään kuntouttanut Anttila tuskin epäili mahdollisuuksiaan päästä kisoihin Jalosen alaisuuteen, mutta varmasti edes hän ei uskoisi sitä tarinaa, mikä lopulta tapahtui. Ja tuskin hän uskoi silloin, että C olisi rinnassa ja oikeutetusti.
Ensimmäinen matsi kapteenina, vastassa Kanada. Leijonien mahdollisuudeksi nähtiin se, että Kanada oli suunnilleen vasta lentokentällä pistetty kasaan. Pohjois-Amerikan joukkueilla turnaukset tuppaavatkin käynnistymään hitaasti yhteispelin vasta hioutuessa kuntoon. Kaapo Kakon johdolla Suomi kaataa Kanadan. Yllätys, muttei täysin ennalta-arvaamaton. Olihan vasta Kanadan ensimmäinen peli.
Toinen matsi, vastassa isäntämaa Slovakia. Suomen tavoin Slovakia oli edellisenä päivänä kaatanut Pohjois-Amerikan maan. Slovakiaa tuskin kukaan piti minään tähtinippuna. Onnistuessaan maa voisi pelata jatkopelejä, mutta paperilla joukkue ei erityisen vahvalta näyttänyt. Kaapo Kakon johdolla taas voitto. Ei yllätys, mutta ei mikään helppo voittokaan.
Kolmas peli, vastassa Yhdysvallat. Vaikea alku ottelulle. Vehviläinen päästää muutaman helpon alkuun, ja korttitalo alkaa natisemaan. Ollaanko vain yhden junnun varassa? Kuka tekee maalit? Suomi nousee jatkoille ja Vehviläinen nostaa tasoaan, mutta niin vain kunniakujan auetessa Yhdysvallat vie pelin. Aletaanko olla nyt siinä pisteessä, missä piti? Alkoiko hyvän valmistumisen jälkeinen aika, kun muut saavuttavat leirityksen tuomat edut pelitavan osalta ja materiaaliero alkaa näkyä?
Neljäs, viides ja kuudes peli. Rutiinivoitot Tanskasta, Iso-Britanniasta ja Ranskasta eivät juhlia aiheuta. Varsinaisia murskajaisia ei nähdä, vaikka britit kaatuvatkin 5-0. Enemmänkin olisi voitu tehdä tai naulata peli nopeammin. Anttilalla on kasassa 0+0 ja ratkaisuvoimaa tuntuu puuttuvan. Hyvän alun ja oikein menneiden ristiin pelattujen matsien johdosta Suomella on kuitenkin lohkovoitto vielä saavutettavissa. Tulos, jota tuskin monikaan uskalsi toivoa. Puolivälieräpaikka oli jo varmistettu, mitä moni piti joukkueen mestaruutena.
Seitsemäs peli, vastassa Saksa. Suomella on sinänsä hyvä ote peliin, mutta... Ei löydy ratkaisijoita. Kaapo Kakko alkaa näyttämään tavalliselta kuolevaiselta, eikä tukeakaan löydy. Suomi näyttää myös siltä, että se ei kestäisi paineita. Ehkä hyvä olo on tullut jo puseroon, kun joukkue on ruuvannut itsensä kahdeksan sakkiin.
Kahdeksas peli. Vastaan asettuu Ruotsin hurja jengi. Itse hiljaa mielessäni toivon kunniakasta taistelua ja korkeintaan kolmen maalin tappiota. Voitolle lasken juuri niin pienet mahdollisuudet, kuin yksittäisessä matsissa voi omata. Ei Suomella pitäisi olla mitään palaa, mutta aina voi veskarin huippupeli, pari pomppu ja paska vihellys tehdä ihmeitä. Se pomppu tuleekin, kun minuutin pelin jälkeen Suomi johtaa. Sitä johtoa kestää 1:38. Erätauolle mennään 2-1 tappioasemassa ja ajassa 20:25 Pettersson sammuttaa valot, 3-1. Mutta, Suomi kampeaa tasoihin, vain päästääkseen erän lopussa Ruotsin taas johtoon. Seitsemän peliä ja kaksi erää takana, Anttilalla 0+0. Viimeiset minuutit pelistä alkavat, kun Anttila tuikkaa tasoituksen. Jatkoilla Manninen hyvästelee Ruotsin.
Yhdeksäs peli, vastassa Venäjä ja vielä hurjempi nippu. Alkusarjassa maaliero 36-7 ja ei yhtään pistemenetystä, on Ovechkinia, Kucherovia sun muuta. Asetelmat kertovat paljon. Venäjä vie ja Suomi vikisee. Lankinen on pitänyt pelin nollissa kaksi erää. Eiköhän se Suomen bensa kohta lopu. Jossain vaiheessa joku venäläistähti kuitenkin osuu. Mutta mitä vielä. Hieman kolmannen erän puolivälin jälkeen Anttila vie Suomen 1-0 johtoon. Ja se voitto kestää. Anttila on kahteen otteluun tehnyt tehot 2+0, molemmat maalit vielä viimeisellä kympillä tärkeään paikkaan. Jos puolivälierä ja Mertarannan mölinä eivät sitä jo tehneet, Anttila on viimeistään nyt ilmiö.
Kymppipeli, vastassa taas Kanada. Aivan toisenlainen Kanada kuin ensimmäisessä kohtaamisessa. Sen jälkeen Kanada oli vienyt jokaisen pelin, rieputtaen välierissä Tshekkiä 5-1. Noh, Sveitsi oli sentään lähellä viedä puolivälierät, mutta Kanada näytti luonnettaan ja tasoitti viimeisen sekunnin viimeisellä puoliskolla. Nyt viimeistään pitää Suomella olla bensan lopussa, mailan täristä ja tuurin loppua. Ensimmäinen erä meneekin Kanadalle, eikä edes Tuomo Ruutua hymyilytä. Kaski missaa rankkarinkin. Toinen erä alkaa kuitenkin, kuinka muuten, Anttilan tasoituksella. Suomi pelaa ajoittain hyvää lätkää, mutta varsinkin pari venähtänyttä vaihtoa ja pitkä vaihtoväli näyttävät satavan Kanadan laariin. Kolmas erä, 42:35. Maagiset numerot. Anttila sivaltaa Suomen johtoon. Alkaa hirveä taistelu, ja Kanada tykittää menemään. Suomi kestää, Pesonen yllättää Mörrin ja juhlat alkavat.
Anttila nostaa kolmantena suomalaisena pelaajana MM-pokaalin suorille käsille C rinnassa. Mies, joka viisi kuukautta aiemmin oli telakalla ja tuskin yhdessäkään paperissa edes kapteenistoon ajateltavana pelaajana. Seitsemän ensimmäistä peliä 0+0 tekee lopulta kolmeen kuoleman otteluun yhden tasoitusmaalin ja kaksi voittomaalia, vastaten neljästä Suomen kuudesta viimeisestä maalista.
27.5.2004 Anttilasta ei tiedä perheen ja lähipiirin ulkopuolella kukaan yhtään mitään miehen juhliessa 19. syntymäpäiväänsä. Pari kuukautta myöhemmin NHL-varaus täysin puskista, ja joidenkin mieleen jää nimi. 27.5.2019 mittariin tulee 34 ja Anttilan tietää jokainen Suomessa. Hänestä on noussut lyhyessä ajassa ilmiö, jolle ei löydy tämän maan urheiluhistoriasta vastinetta. Mitään ottamatta pois Ville Peltoselta, Jari Litmaselta, Mika Häkkiseltä, Lauri Markkaselta tai keneltäkään muulta, mutta tämmöistä tarinaa ei ole aiemmin kerrottu.
Tämän tarinan yksilö on kuin se joukkue, jonka seurauksena Suomi meni 26.5.2019 sekaisin. Kukaan ei alussa uskonut ja monta kertaa usko oli koetuksella. Lopulta kuitenkin kuin ihmeen kaupalla kaikki meni nappiin. Ei kauniilla tavalla, mutta kuitenkin. Ja sen kaiken takana oli Anttila.