Suin surminkaan en huutele vieraisiin pöytiin, mutta vertailua Marjamäen ja Pennasen kesken ei voi olla tekemättä. Samantyyppinen, lupaava kaari molemmilla takana (mutkat suoraksi), mutta miksi toinen tuntuu sukeltavan vuosi vuodelta syvemmälle, kun toinen taas, well, ei.
Kun on seurannut molempien herrojen valmennusfilosofian kehittymistä menneinä vuosina, ja jossain määrin näkee molempien persoonan kehitystä (valmentajan tärkein työkalu), erot ovat vuosi vuodelta vahvistuneet. Kuten monet ymmärtävät, huipulla menestymistä ei määritellä vain pelitavallisilla painopisteillä ja manöövereillä, vaan kyvykkyydellä ohjata ja auttaa pelaajia ja joukkuetta laajemmin, osana kaikkea elämää (tästä Pennasen haastattelu THF:ssä takavuosina on valaiseva pätkä kiinnostuneille). Tietysti pelitapa jne jne on ytimessä, mutta nyansseihin huippumatsit ja -sarjat usein ratkaisevat.
Nuorten, kasvavien lätkäjätkien (joihin voi laskea myös vielä kolmekymppiset pelurit) osalta tärkeimpiä asioita on tukea pelaajien perspektiivin rakentamista. Yhden matsin, onnistumisen, epäonnistumisen, mestaruuden, tappion suhde kaikkeen muuhun, etten sanoisi elämään. Koska kyky käsitellä tilanteita, paineita ja kaikkea siihen liittyvää erottaa valon synkkyydestä.
Tässä Pennanen on ottanut vuosien varrella valtavia askelia. Kyky ymmärtää nyansseja, kehityskulkuja ja pelaajien sisäistä maailmaa on Pendolla vuonna 2023 erityinen.
On vaikea arvioida, mitä Marjamäelle on tapahtunut. Ilmiselvältä kuitenkin näyttää, että KHL-vuodet ajoivat herran kummalliseen nurkkaan, josta ulos on tullut mies, jonka persoonasta herkkyys on kadonnut ja tilalle tullut vain defenssi. Uuden rakentaja (jollainen hän nuorempana oli) on kadonnut, lähestulkoon kuollut.
Jo pelkkiä lehdistötilaisuuksia katsoessa valtavan eron huomaa. Marjamäestä huokuu - on huokunut jo kauan, Jokeri-ajoista alkaen - ahdistus ja jumitus. Happi katoaa jokaisesta huoneesta, jossa Marjamäki seisoo ja puhuu oman perspektiivinsä kadottaneena. Itsensä liian tosissaan ottaen, valon kadottaneena, pelaajien maailman ja elämän unohtaneena. Pennasta on helppo seurata. Mies hengittää ja analysoi, rehellisesti.
Ikävä kyllä tämä valon ja hapen puute näivettää tällä hetkellä Kärpät (minulla on hyvin lämmin suhde Kärppiin ja Ouluun, tässä ei ole vähääkään kettuilua). Ja valo ja happi ovat artikkeleita, joita ei synny, ellei ovia ja ikkunoita avata ammolleen, niin että sisältä näkee ulos ja toisin päin.
Lauri Marjamäki voisi yhä edelleen olla erinomainen valmentaja, mutta se edellyttäisi syvää itsetutkistelua, itsensä haastamista, ja jopa itselleen nauramista. Perspektiiviä itseen, elämään, jääkiekkoon.
Tämä ei ole Pennanen-/Ilves-ylistys, älkää ymmärtäkö väärin. Voi myös olla, että Ilves vielä romahtaa ja Kärpät nousee (tuskin kuitenkaan). Mutta minusta olisi vain hienoa Suomi-kiekolle, että Marjamäki ei itse tuhoa uraansa ottamalla itseään liian vakavasti ja unohtamalla kaiken ympäröivän, sen mikä viime kädessä ratkaisee. Henki ei aina voita materiaa, mutta se on aina vahvempi. Ja tärkeämpi.
