Kyllä tässä viimeiset vuodet on tullut aika paljon syötyä paskaa ja tämä seuraaminen on aika paljon ottanut mutta ei se ihan yhtä paljon ole antanut. Onhan se ihan hullua miten sitä välillä jaksaa jonkun Sheffield tappion jälkeen jauhaa täällä onko Brandon Williams parempi oikealla vai vasemmalla laidalla ja pitäisikö McTominayn vierellä pelata Fred vai Matic.
City voittaa, Liverpool voittaa, Chelsea voittaa, Ole sitä, Ole tätä, pudotaan lohkosta, ollaan toisia, hävitään finaali. Viikko vedetään henkeä ja kohta sitä taas graindataan uutta kausiketjua tulille.
Brunskin tulo oli varmaan se ensimmäinen hetki kun tuntui, että tässä alkaa taas joku liekki oikeasti palaa ja tästä vielä noustaan jonnekin. Tänä kesänä sitä seurasi lähinnä ihmetellen noita siirtoja Sancho, Varane... ei hitto, kerrankin juuri ne pelaajat mitä pitikin hankkia eikä mitään tusinaa vaan huippupelaajia.
Minä olin jo rehellisesti täysin luopunut siitä ajatuksesta, että Ronaldo palaisi vielä, luovuin siitä jo siinä hetkessä kun lähti. Se kun tuo siirto varmistui tuli monen, monen, monen vuoden jälkeen sellainen into katsoa peliä kuin mitä oli lapsena. Enkä tarkoita sitä, että pelit ei sytyttäisi, niitä vaan katsoo nykyään eri tavalla, taktiikkaa, sijoittumisia, kuka prässää ja miten.
Nyt mulla on tuohon lauantain peliin vain yksi ajatus, mä haluan taas kokea sen tunteen kun Cristiano Ronaldo saa pallon laidassa ja sillä on se puolustaja edessä ja mä vaan nauliinnun siihen hetkeen ja haluan nähdä mitä se tekee.
Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tunne on herätetty rinnassa täyteen liekkiin.