Naisten distanssi on matkalla pohjaan eikä tähän tilanteeseen ole tulossa jatkossakaan helpotusta. Krista ja Kerttu ovat viimeiset mohikaanit ja vetelevät vielä viimeisillä jälkilöylyillä kymppisakkiin. Mitaliodottama on laskenut nollaan. Näiden kahden kohdalla ikä tulee vain vastaan. Toinen syy on se, että maailmassa on ainakin neljä kovempaa hiihtäjää kaikille matkoille. Minkäs teet, jos pitää voittaa Karlsson, Andersson, Johaug ja Weng. Johaugin lopettaminen ei tuo suurta helpotusta, koska seuraavaan ryhmään kuuluu myös muutama hiihtäjä. Esim. Sveitsin Kälin on nouseva kyky, joka saattaa olla seuraavan sukupolven tähtiä.
Pertsan kympille Matintalo ja Joensuu ovat toki mahdollisia top 10, mutta he ovat jo uransa lakipisteessä. Kummankin mitalimahdollisuudet ovat sprintissä. Matintalon yksipuolisuus on myös este, tilaisuuksia mitalin saamiseen tulee vähän. Ja silloin Matintalo on sitten korkeintaan 90% kunnossa. Jos tapahtuisi suuri sukupolvenvaihdos parissa vuodessa, silloin näillä kahdella olisi teoreettiset mahdollisuudet nousta mitalisuosikkeihin. Toisaalta, Venäjän todennäköinen mukaantulo sekä Norjan ja Ruotsin kakkosketjun tasonnosto vähentää myös mitalimahdollisuutta näillä hiihtäjillä.
Entä näiden kahden jälkeen? Ryytty on varmaan tällä hetkellä se potentiaalisin, mutta ero kärkeen on vallan huimaava. Mistä löydetään aineksia merkittäviin tulosparannuksiin parissa kolmessa vuodessa? Yleensä kestävyysurheilussa ei harjoittelua voida kovin suuresti lisätä vuosittain. Kilpailijatkin kehittyvät, joten heikohko lähtötaso ei auta aivan terävimmän kärjen tavoittamisessa. Tämän voi käsittää vaikkapa jonkinlaisen paraabelin muotoisena ratana. 30-vuotiaana saavutetusta huippukohdasta tullaan alaspäin, mutta jos sattuu olemaan Johaug, silloin taso voi riittää vielä pitkäänkin mitaleihin.
Yksi selitys nykyiseen tilanteeseen on se, että potentiaaliset tähtemme eri syistä kaatuivat vaikeuksiin urallaan. Korvasta ja Piiposta ihan hyvin perustein odotettiin jo näihin kisoihin kovia tekijöitä, jotka jatkossa kantaisivat maajoukkuettamme distanssin puolella. Mutta molempien ura juniorivuosien jälkeen oli todella vaikea, kehitystä ei tapahtunut ja sen jälkeen huippu katosi saavuttamattomiin. Yksi menetetty vuosi voidaan vielä korvata, mutta jos harjoittelun laatutaso ei nouse parissa vuodessa, niin turha on enää yrittää sitä yhdellä onnistuneella vuodella korvata. Tietenkään kyse ei ole vain Suomen ongelmasta, mutta Norjalla ja Ruotsilla on varaa hukatakin joku huippulupaus, kun taas Suomella ei. Jos kymmenessä vuodessa nousee kaksi huippulupausta, jotka menetetään, niin siinä on syy nykyhetken surkeuteen.
Ei ole olemassa mitään oikotietä menestykseen. Tienä on vain kova työ, harjoitusmäärien nousu ja se, että keho ei reagoi negatiivisesti rääkin nostoon. Pitää myös pysyä poissa lasaretista. Nuorena on se kova kuntopohja rakennettava. Jos sitä ei ole tehty, toiveet menestyksestä voidaan heittää sivuun. Mielestäni ainakin 90% mitalihiihtäjistä on noussut nuorena huipulle, pystynyt jatkamaan kovaa treeniä aikuisiin ja tehnyt merkittävät kehitysloikat tuossa vaiheessa. Sen jälkeen on vuorossa yksityiskohtien viilaus.
Nissinen saavutti parhaan arvokisasijoituksensa ja voi olla kisaansa tyytyväinen. Hänellä on hyvä tarina kerrottavanaan sinnikkyydestä ja esteiden voittamisesta. Mutta urheilussa arvostetaan vain mitalisteja, ymmärrettävistä syistä Suomessa hiihdossa ei riemuita top 20 sijoituksista. Ehkäpä jatkossa meille kuitenkin tarjotaan vain hyviä tarinoita.
Junioreista ei paljon kannata sanoa, sen olemme jo katkerasti nähneet. Hienoa on, jos joku voittaa U20-sarjassa jotakin. Tie siitä eteenpäin on näköjään entistä vaikeampi. Ydinkysymys on se, haluaako joku tosissaan huipulle ja sietääkö hän ammattimaista harjoittelua ja on valmis myös takaiskuihin, kuten sairasteluihin. Toki junioritähdellä on periaatteessa yksinkertainen tie huipulle: pitää vain olla oman ikäluokkansa kärjessä jatkuvasti ja parin muunkin. Jossakin vaiheessa maailman kärki siirtyy eläkkeelle, jolloin tie mitaleihin on aika suora. Helpommin sanottu kuin tehty.