En loppu viimein tiedä, että tarvitseeko tässä toisaalta kovin pettynyt olla, sillä tämä on vain nykyinen hiihdon ja mäkihypyn tasomme. Sprinttihiihtoa Suomessa ei ole koskaan oikeasti arvostettu eikä sitä toisaalta meidän väliaikalähtömaassa ole osattu harjoittaa, vaikka tiedetään kyllä solutasollakin, että mitä se vaatii. Meidän hiihtokoneistomme pyrkii tekemään ja on aina halunnut tehdä sitkeimmistä hiihtäjistä Niskasten, Kirvesniemen, Myllylän, Kuitusen, Heikkisen, Aikun jne jne. kaltaisia dieselvetureita, ketkä ovat vahvimmillaan yksin hiihtäessä vailla tarvetta reagoida ympärillä hiihtävään massaan noin karkeasti ottaen.
Nyt kun Niskasten taso ei ole tänä vuonna se mitä on odotettu nähtävän, niin tilanne vaikuttaa yhtäkkiä pannukakulta hieman harhaisestikin, sillä ei kukaan ole kehittynytkään sen enempää takana. Kyllönen on aina ollut ennemmin keskikastin varma hiihtäjä, Pärmäkoski ottaa jo paljon irtiotetusta elimistöstä viimeisiä vetoja irti ja Matintalo muuten vain on kadottanut kuntonsa ja sopii profiililtaan ennemmin Kyllösmäiseksi tulevan urakaaren osalta. Miesten puolella hieman sama juttu eli ei Hakoloista, Vuoreloista, Vuorisista tai Hyvärisistä mitään Niskasen kaltaisia suurhiihtäjiä koskaan tule vaan he ovat kelvollisen kansainvälisen uran tekeviä maansa ykköshiihtäjiä niin kuin oli Nousiainen, Kattilakoski ym. aiemmissa polvissa. Sitten meillä on Joni Mäki, joka on tavallaan kuin Jauhojärvi oli eli aivan poskettoman kovassa kunnossaan on todistetusti nimenomaan parisprintin kaltaisessa kisassa palkintopallilla, mutta yksilönä ei kuitenkaan enää välttämättä pärjää ns. perusmatkoilla podiumin tasoisesti.
Yhdistetyssä naisten puolelta on mahdoton sanoa mitään. Miesten puolella Herolan elekieli, kommentit ja suoritukset puoltavat sitä, että kovimmat kiskaisut on otettu vähitellen hänenkin jänteistään jo irti ja nyt sijoitutaan tasaisesti kovimman kärjen taakse välillä muistuttaen, että hiihtovauhti on tarpeen tullessa erittäin kova. Kai se Oberin mitali oli jonkinasteinen pajatsontyhjennys. Eero Hirvosesta on aina meteliä riittänyt, mutta koskaan ei suoritukset ole olleet sitä, mitä media on antanut ymmärtää. Tässäkin lajissa jostain sieltä Salt Lake Cityn kultavuosista alkaen on tapahtunut Hannu Mannisista huolimatta hiljaista auringonlaskua eikä esim. yhdistetyn viesteihin ole saatu oikeasti moniin moniin vuosiin uskottavaa kamppailua arvokisamitaleista, koska a) hyppääjien taso ei riitä b) mäkiosaaminen ei riitä c) rahaa ei ole ollut resursseihin. Kaikki tämä siitä huolimatta, että yhdistetyssäkin kärki on kaventunut entisestään osallistuvien maiden osalta.
Mäkihyppy on saavuttanut mielestäni jonkinasteisen suvantomaisen tasaisuusvaiheen ja tämä hyvässä mielessä. Nyt Ahosen, Hautamäen, Soinisen ym. saati Nykäsen, Nikkolan tai muiden sukupolvien teoista on jo niin kauan aikaa, että nyt on tavallaan (valitettavastikin) hyväksytty, että Suomi on rääppiäismaa, jossa sisäinen kulttuuri roikkuu muutaman hurjapään varassa miehissä ja naisissa silläkin uhalla, että kotimaan mäkihyppytornien kohtalosta käydään välillä uhkaavaakin keskustelua ja lajin sukupuutto voi olla aivan oven takana tästä tasaisuusvaiheesta huolimatta. Hyvä, että ei olla enää aivan sellainen naurunaihe kuin joitakin vuosia sitten ja siitä pitää valmennusta kiittää, vaikka moni seppä siellä on sitäkin käynyt kokeilemassa suurin puhein.
Yleisesti omaa mielenkiintoa on hiljalleen tukahduttanut kieltämättä norjalainen suvereniteetti koko lajikirjossa sukupuoleen katsomatta ja välillä pohdin, että nauttivatko he siitä enää itsekään. Venäjä on ansaitusti ulkona, mutta huolestuttava signaali on se, että maastohiihto otetaan yhä tosissaan yhä harvemmassa maassa verraten vaikkapa ampumahiihtoon, jossa raha ja yleisö on ja kun vertaa 90-luvun loppuun ja 2000-luvun alkuun, niin kisat yksinkertaisesti olivat jännittävempiä, kun potentiaalisia voittajakandidaatteja oli enemmän.
Dopingiin en ota nyt kantaa, sillä sitä on aina ollut ja tulee olemaan. Ne vähät kärkimaat osaavat myös jotain nyt paljon enemmän kuin Suomi, koska ero kärkeen on kisojen alussa ollut aivan posketon eikä kaikkea selitetä epäonnistuneella kunnon ajoituksella, kaatumisilla, monoilla, suksilla, sauvoilla, kelillä. Suomessa tämä on edelleen harrastettuna ja tv-lajina tolkuttoman suosittua ja niin kauan kuin media saa voideltua edes jonkun suomalaisen ns. "mitalitoivoksi", niin tietyn ikäpolven tuvassa se tv aukeaa, niin kauan kuin YLE näitä lähettää. Sen suhteen ei huolta lainkaan, sillä hiihtäjät/kestävyysurheilijat ovat yhä tietylle väestönosalle niitä oikeita urheilijoita, jotka ainakin mielikuvissa hiihtävät Suomea kartalle vielä tänäkin päivänä.
Suuressa kuvassa lajista on tulossa omanlainen hiihtosuunnistuksen tai pesäpallon kaltainen "kansainvälinen" laji, joka otetaan tietyissä paikkaa Euroopan karttaa tosissaan ja Suomessa keskiarvoa enemmän tosissaan johtuen perinteistä, mutta jos mitään radikaalia ei tapahdu, niin vääjäämättömästi pahinta isojen ylivoimaa emme ole edes vielä nähneet. Ilmastonmuutos ja muut ilmiöt puhuttavat varmasti lajin kabinetistossa enemmän kuin arvaammekaan.