Harmitus on aina sitä kovempi, mitä lähempänä täyttymistä unelma menee murskaksi. Viime kaudella hieno voitto puolivälierissä maistui pitkään, eikä suoraan neljässä pelissä hävitty välieräsarja Tapparalle tuntunut loppujen lopuksi niin pahalta. Tällä kaudella olisi tilanne ollut varmaankin sama, jos finaaleissa olisi tullut turpaan neljässä pelissä, kunhan Lukko olisi päässyt edes finaaliin. Nyt on tyydyttävä hienoon taisteluun kahdessa pudotuspelisarjassa ja toivottavasti seuran kymmenenteen mitaliin. Minulle kauden hienoin hetki oli eilen ottelun alussa, kun tajusin olevani seuraamassa kannattamani joukkueen suurinta ottelua 26 vuoteen. En ollut paikalla yhdessäkään ottelussa keväällä 1988, joten se eilinen peli oli suurin Lukko-peli, jonka olen paikan päällä nähnyt. Lähellä oli etten alkanut itkeä, vaikka ottelu ei ollut vielä edes alkanut.
Parasta tässä kaudessa oli hieno maalis-huhtikuu, jolloin Lukko näytti sellaista taistelua, mitä en ollut ennen nähnyt. Erikoistilannepelaaminen ja muut perilliset asiat on helpompi saada tulevaisuudessa kuntoon kuin joukkueen henkinen kyky, joka oli Rauman Lukon kovin juttu näissä pudotuspeleissä. Siksi tämä kausi luo kovasti uskoa tulevaisuuteen.
Ensi kauden joukkue tulee muuttumaan jonkun verran, mutta niinhän sen on oltava, mikäli halutaan päästä pidemmälle. Tämä joukkue oli silti niin hieno, etten minä ala osoittaa ketään syyttävällä sormella. Mielummin keskityn ajattelemaan, millaisia pelaajia ensi kauden Lukko tarvitsee, jotta kausi päättyy mestaruusjuhliin. Tämä kevät toimii varmasti hyvänä käyntikorttina sellaisille pelaajille, joita Lukko kosiskelee.
Halusin kirjoittaa tämän jo nyt, sillä pronssiottelun lopputulos ei tule muuttamaan mielipidettäni mihinkään suuntaan. Tietysti toivon Lukon voittavan mitalin, mutta ei tappio SaiPalle muuta kuvaa hienosta kaudesta, hienoista pudotuspeleistä ja hienosta Lukon joukkueesta.
Kiitos Lukko.