En tiedä, ehkäpä tämä kaikki on jo jossain sanottu, mutta ei mielestäni tarpeeksi painotettu.
Itse olen 186cm / n. 94kg. Paino ei tule lihaksesta, vaan minulla on semmoinen pullea reppu tuossa mahan kohdalla. Näin on ollut oikeastaan 5-vuotiaasta asti. Ainoastaan tuossa parikymppisenä oli parin vuoden jakso, jolloin paino kävi n. 75 kg:ssa ja palasi takaisin viimeisen lukiovuoden >90:een muutamassa vuodessa. Tuon solakkuuden aikana olin kansanopistossa, jossa pelasin neljä kertaa viikossa puolitoista tuntia sählyä ja kahdesti viikossa puolitoista tuntia lentopalloa.
Kansanopistoajan jälkeen liikunta loppui käytännössä kokonaan. Ei ollut enää kaveriporukkaa, jonka kanssa ravata pallon perässä. Minä en ole yksilöurheilija, minua ei kiinnosta jolkotella päämäärättömästi pitkin pururataa.
Liikuntatilaisuuksien (siis ei -mahdollisuuksien) puute ei kuitenkaan ole se tärkein asia. Omalla kohdallani lievän ylipainon muodostumisen tärkein syy on, oman maallikkodiagnoosini mukaan, taipumus alakuloisuuteen, ehkä jopa masennukseen. Näin on ollut aivan pienestä pitäen. Kun tuntuu pahalta, syöminen tuntuu hyvältä.
Varjo:
Vaikka sinulla olisi kovalevyllinen tilastoja copy-pastettavaksi tänne, se ei muuta yhtikäs mitään. Kukaan tuskin väittää, että sellainen ihminen lihoo, joka ei syö mutta juoksee maratonin päivittäin. Kyse ei ole siitä, etteivätkö ylipainoiset TIEDÄ mitä pitää tehdä. Usko pois, ei se järki mihinkään häviä vaikka rasvaprosentti pilviin kohoaakin. Sen sijaan itsekuri ja yleinen vireys kyllä katoavat itsekunniotuksen mukana. Tässä on muuten sitten oravanpyörä, joka varmaan löytyisi tilastoista, jos henkisen puolen terveydenhuoltojärjestelmä pystyisi löytämään myös muut kuin täysin toimintakyvyttömiksi vajonneet.
Ja vaikka tunnutkin tilastot osaavan, et tunnu ymmärtävän miten ihmisen mieli toimii. Olen aivan varma, että veroprosenttisi ei tule putoamaan sillä, että lyöt A4:n eteeni ja kehotat laittamaan läskit liikkeelle, tai huomautat saunan pukuhuoneessa leikkisästi että "Kattos Andrej kun sulla on tota ihraa kertynyt". Seuraus ei ole se, että minä lähden siltä istumalta lenkille ja lopetan hampurilaisten syönnin. Ei, seuraus on se, että minä en enää tule julkiseen saunaan, käytän löysempiä vaatteita ja syön hyvää ruokaa, kun elämä ei anna hyvää oloa.
Edellä oleva oli esimerkki, todellisuudessa huomautteluja omasta mahastani ei juuri tule, enkä niistä välittäisikään. Olen meinaan niiden parempien ihmisten huomautteluja joutunut joskus kuulemaan muistakin asioista, ja oppinut asettamaan ne oikeaan lokeroon. Koirat haukkuvat, arvostukseni ansaitsevat puhuvat asioista avoimesti, mutta ottaen huomioon myös minun näkemykseni, varsinkin jos puhuvat minun elämästäni, ruumiistani, ja siitä mitä sille saan tehdä.