HardCore Hooligan
Jäsen
Ilmaiskaa se värein ja olemmeko kertoneet teille ajastamme Spandaussa? Vuosikausia olimme yksi Hessin hämäristä harhakuvista ja pakkomielteistä oikukkain. Olimme silloin luovimmillamme ja se hurjasteleva hyppy, toimimme jo silloin laskuvarjona.
Ajat palaavat mieleen ja olisipa elämä kuin Sodoman 120 päivää, edes hetken. Sitten sadan vuoden yksinäisyys ja Rudolf tepastelee lattialla, sateen ropistessa ikkunaan. Tänään ei tarvitse kastella omenapuita ja kaikki on nyt Saltanatin sekä Imantin varassa, koko horjuva korttitalomme.
Pohjakosketuksia ja Proustilainen näkemys saavutetaan pusikoissa, kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Operaatio popliinitakki ja pahuuden olemusta avaamassa itse Paul Blobel, runollisista runollisin Jevtusenko hiljenee hämmentyneenä. Babi Jar ja taiteilijan tuska, hillitöntä itsensä paljastamista.
Sinkoutua kulkuväylälle ja Rudolf alkaa olemaan jo iällä, lienee meidän vastuullamme kuristaa se henkiltä. Ei tänään, ehkä huomenna ja vallitkoon nyt harmonia. Tuolla peränukassa parikymentä vanhaa Antonovkaa ja näin omenapuiden kukkiessa, ei ole aaveita.
Tuntemuksia, tunnustelua ja tutustumista. Hetkessä tässä, biitti kusee kutitellen suuhun ja olemuksemme on yhtä kokonaisvaltaista omenapuunhalaajaa. Katoamme energiaan ja havainnoimme ohimennen, kielojen olevan nupullaaan.
Aistimme orastavan ounastelevaa kauneutta, mikään ei työnnä pois luotaan. Löydämme itsemme koppikäyvältä ja erään junnujengin kopissa soi Anti-Pastin Six Guns, siellä saattoi pesiä eläimellisiä jätkiä. Tuhisten näkymättömään säkkiin ja tunnustamme, soraisessa rinteessä tasainen meri kieloa.
Pappamme kertoi niiden hyötämisestä, jouluksi ja se oli Wiking-mies. Kanadaan päätynyt vinonenä ja heitti vain kielelle, junttasi siitä huuleen. Kasvatti itse ja sen isä oli opettanut, viljelyn sekä kuivattamisen ja potkun luomisen.
Ei ollut edes olemassa, kuolessaan ja onko silloin kuolemaa? Inhimillinen metamorfoosi ja ikiselviytyjä Antonovka, taiteellisen taianomainen rupiresistenssi. Maisema huokuu pyhää moniarvoisuutta ja käki kukkuu, se on aina se yksi ja sama, kaikkialla.
Ajat palaavat mieleen ja olisipa elämä kuin Sodoman 120 päivää, edes hetken. Sitten sadan vuoden yksinäisyys ja Rudolf tepastelee lattialla, sateen ropistessa ikkunaan. Tänään ei tarvitse kastella omenapuita ja kaikki on nyt Saltanatin sekä Imantin varassa, koko horjuva korttitalomme.
Pohjakosketuksia ja Proustilainen näkemys saavutetaan pusikoissa, kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Operaatio popliinitakki ja pahuuden olemusta avaamassa itse Paul Blobel, runollisista runollisin Jevtusenko hiljenee hämmentyneenä. Babi Jar ja taiteilijan tuska, hillitöntä itsensä paljastamista.
Sinkoutua kulkuväylälle ja Rudolf alkaa olemaan jo iällä, lienee meidän vastuullamme kuristaa se henkiltä. Ei tänään, ehkä huomenna ja vallitkoon nyt harmonia. Tuolla peränukassa parikymentä vanhaa Antonovkaa ja näin omenapuiden kukkiessa, ei ole aaveita.
Tuntemuksia, tunnustelua ja tutustumista. Hetkessä tässä, biitti kusee kutitellen suuhun ja olemuksemme on yhtä kokonaisvaltaista omenapuunhalaajaa. Katoamme energiaan ja havainnoimme ohimennen, kielojen olevan nupullaaan.
Aistimme orastavan ounastelevaa kauneutta, mikään ei työnnä pois luotaan. Löydämme itsemme koppikäyvältä ja erään junnujengin kopissa soi Anti-Pastin Six Guns, siellä saattoi pesiä eläimellisiä jätkiä. Tuhisten näkymättömään säkkiin ja tunnustamme, soraisessa rinteessä tasainen meri kieloa.
Pappamme kertoi niiden hyötämisestä, jouluksi ja se oli Wiking-mies. Kanadaan päätynyt vinonenä ja heitti vain kielelle, junttasi siitä huuleen. Kasvatti itse ja sen isä oli opettanut, viljelyn sekä kuivattamisen ja potkun luomisen.
Ei ollut edes olemassa, kuolessaan ja onko silloin kuolemaa? Inhimillinen metamorfoosi ja ikiselviytyjä Antonovka, taiteellisen taianomainen rupiresistenssi. Maisema huokuu pyhää moniarvoisuutta ja käki kukkuu, se on aina se yksi ja sama, kaikkialla.