I'm just a singer of simple songs..
Olin tuona tiistaina viettämässä leppoista vapaapäivää - sitten päätin lueskella huvikseni Jatkoajan keskustelupalstoja ja sieltä sain ensimmäisen kerran tietää tästä terroristi-iskusta.
Nopeasti CNN päälle ja tuntui kuin olisi katsonut elokuvaa, koko tapahtuma tuntui täysin epätodelliselta, ikäänkuin se olisi tehty paremmin jo elokuvissa.
Seuraavat viikot 9/11:n jälkeen olivat todella mielenkiintoista aikaa elää Pohjois-Amerikassa. Ensimmäinen ajatus, mikä tuli mieleen oli tietenkin miten voimme auttaa. Omalla työpaikallani aloitimme keräyksen ja ihmisten anteliaisuus antoi aika hyvän mielen siitä miten hyviä ihmiset todella voivat olla kun tilanne jollain muulla, jota nämä eivät edes tunne - on paha.
Kaksi edmontonilaista teinityttöä osti kangasta ja myi punasinivalkoisia nauhoja tehden yli 14 tuhatta taalaa, jonka he lähettivät New Yorkiin. Tämä kahdessa päivässä.
Oli outoa elää ilman tuttuja hupiohjelmia TV:ssä, urheilumatsit peruutettiin moniksi päiviksi. Kaikki uutiset olivat täynnä tätä masentavaa tapahtumaa. Jossain vaiheessa presidentti Bush kehotti Jay Lenon, David Lettermanin ja Conan O'Brienin takaisin töihin viihdyttämään kansaa.
Yritin ottaa yhteyttä tuttuun, joka työskentelee New Yorkin financial districtillä ja vasta päivien kuluttua tuli vastaus emaililla. Viisivuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti jäi pohjoistornin 98:een kerrokseen, missä hän oli työssä tilintarkastajana Marsh & McLennan-yrityksessä. Sinne meni kovin tuntemani NY Islanders-fani, jonka kanssa jutella Mike Bossysta.
Kaksi FDNY jääkiekkojoukkueen jäsentä meni samalla - näitten kavereitten kanssa tuli joskus reissattua pitkin maaseutua pelimatkoilla.
Nämä miehet menivät kuolemaansa tietäen todennäköisesti kuolevansa, mutta menivät silti auttaakseen muita, ja he pelastivat kymmeniä tuhansia ihmisiä toimillaan.
En voi olla ihailematta tällaisia ihmisiä.
En voi ottaa kantaa muitten ihmisten maailmankuviin, olen aika samoilla linjoilla JLandin kanssa, en pysty tuntemaan minkäänlaista vahingoniloa viattomien ihmisten tappamisesta,
olivat nämä minkämaalaisia tahansa.
En tunne katkeruutta enkä kateutta amerikkalaisia kohtaan niin paljoa että voisin iloita tällaisesta tragediasta.
Katselin vähän aikaa sitten "Heroes of Hockey"-dokumenttisarjaa ja siinä näytettiin vanhan Madison Square Gardenin edustaa Rangersin toiseksi viimeisenä Stanley Cup-talvena - siellä komeassa taulussa mainostettiin hyväntekeväisyysjuoksuja Suomen auttamiseksi. Talvella 1939-40 newyorkilaiset auttoivat suomalaisia kun suomalaisten kimppuun hyökättiin. Ei mennyt kuin kaksi sukupolvea kun tämä jo on unohdettu.
Monta kertaa New Yorkissa käyneenä on vaikea kuvitella Manhattania ilman WTC:eitä ja tavallaan tämä alue alakaupungilla edustaa omiakin "amerikkalaisia" unelmiani, siellä sijoitellaan minunkin pieniä eläkesäästöjäni päivittäin.
New York on lähes pelottava paikka, jossa kuitenkin asuu paljon hyväsydämisiä ihmisiä. New York edustaa miljoonien ja taas miljoonien muista maista Amerikkaan tulleitten siirtolaisten unelmia, kaupunki on ilman muuta erityisasemassa siirtolaisten ja näitten jälkeläisten sydämissä.
Mielestäni oli hienoa nähdä NHL-peleissä - mihin menimme Amerikan lippupinssit puvuntakissa - pelaajien seisovan yhdessä kansallislaulujen aikana, miten pelaajat laittoivat sinipunavalkoiset nauhatarrat koko kaudeksi kypäriinsä ja miten sama tunnus maalattiin jokaikisen kaukalon maalien taakse.
Jääkiekkomaailma menetti tässä iskussa kaksi edustajaansa, ja muistan uutisoineeni tämän Jatkoaikaan. Rest in peace, Ace.