Harkkapelien jälkeen tämä oli todella hyvä herätys nukkuvalle joukkueelle.
Saksa-tappiosta Tshekki-tappioon. Missä vaiheessa tapahtui se herääminen? Harkkapeli toki tämäkin oli, ei näillä EHT-peleillä toki mitään merkitystä sinänsä olekaan, mutta eipä ole Jalonen pärjännyt EHT-turnauksissa eikä MM-kisoissa. Toivoa sopii, että tahti muuttuu kun ykköstähdet tulevat kuvioihin mukaan ja toivottavasti vähät välittävät Jalosen teeseistä maaleja iskiessään.
Edit. Pitänee lisätä: oli ihme että Suomi pärjäsi edes noin hyvin. Tshekki melkein jyräsi meidät ykköserässä. Demarimainen "torjuntavoitto" siis.
Demarimaisella torjuntavoitolla voi päästä eduskuntavaaleissa kakkoseksi pienimmällä kansanedustajamäärällä sitten sodan jälkeisten aikojen (lähinnä sen takia, että muillakin vanhoilla valtapuolueilla meni keskivertoa huonommin), mutta häviö se silti on. Mitä maajoukkueeseen tulee, niin näitä demarimaisia torjuntavoittoja on nähty vuosikymmenten aikana aika lailla kylliksi. Suomihan lienee maailman ainoita suuria kiekkomaita, jossa niukat tappiot nähdään positiivisiksi asioiksi.
Tshekki varmasti oli ylivoimainen, mutta siitä herää kysymys, että miksi Tshekki on ylivoimainen ja miksi Suomi on altavastaaja, jos mukana ei ole kahta kolmea NHL-miestä? Miksi monien pelaajien kohdalla viikkokausien leireily ja Jalosen opit eivät tuota tulosta? Miksi metodina tuntuu olevan nyhjäys ja laidassa kuppaaminen, ja vaikeimman kautta tehdyt, paljon energiaa kuluttavat hyökkäyskuviot eikä suoraviivaisempi maalille meno?
Olisiko sittenkin niin, että jos Suomi MM-kisoissa pärjää, se pärjää kirkkaimpien NHL-tähtiemme ansiosta ja Jalosesta huolimatta, mutta jos se ei pärjää, niin se johtuu siitä, että Jalosen rahkeet turnausvalmentajana eivät yksinkertaisesti riitä muuhun kuin jauhamaan omaa systeemiä siitä huolimatta, että se on käytännön tilanteissa koettu usein puutteelliseksi eivätkä monien pelaajien taidot yksinkertaisesti riitä niin vaativaan pelitapaan kuin mitä Jalonen yrittää ajaa läpi? Jos teoria ja todellisuus eivät kohtaa, silloin olisi viisaampaa muuttaa teoriaa kuin yrittää muuttaa todellisuutta.
Jukka Jalonen on seurajoukkuevalmentajana oikein hyvä, ja pitkäaikainen pelitavan rakentaminen toimii jos aikaa on vuosi pari saman porukan kanssa. Mutta kovin vaikealta Jalonen on saanut maajoukkueen pelaamisen näyttämään. Missä on se kovasti mainostettu pelirohkeus? Minä ymmärrän pelirohkeuden uskalluksena tehdä rutiinista poikkeavia ratkaisuja, hurmoksena ja "perkele, nyt menen maalin eteen hakattavaksi ja pistän kiekon häkkiin vaikka kylkiluuni katkottaisiin"-asenteen täyttämänä sisuna. Sellaista ei toki höntsäpeleissä tarvita sataprosenttisesti, mutta eipä sitä ole juuri näkynyt arvokisoissakaan.