Itsekkin olen tosiaan huomannut tuon että Zeppeliiniä kuuntelevat monet ikäiseni. Ilmeisesti klassiselle rockille löytyy siis vielä vetoa. Varsinkin vuosi sitten kun suoritin viimeistä luokkaani yleisen oppivelvollisuuden piirissä luokallani ''klassinen'' rock oli kovassa huudossa. Zeppeliniä, The Whota, Pink Floydia (ei nyt ehkä ihan klassista rockia), Jimi Hendrixiä, Deep Purplea ja monia muita 70-luvun kovia yhtyeitä/artisteja kuunneltiin todella paljon.
Mistäs muuten Zeppelinin kuuntelunne alkoi? Itse löysin Zeppelinin kakkosen ja nelosen isän levyhyllystä noin kolmisen vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole enää ollut paluuta entiseen.
No sitten sitä diskografiaa:
Ykkönen:
Kenties yksi kovimmista rockin debyyttialbumeista Appetite for Destructionin ja Jimi Hendrix Experiencen Are you experienced:in kanssa. Albumin arvostusta nostaa myös se, että se äänitettiin vain 36 tunnissa jos en aivan väärin muista. Albumi on myöskin yhdessä kakkosen kanssa sitä vahvinta bluesin ja rockin yhdistelmää. Sitten muille myöhemmille levyille alkoi tulla muita vaikutteita, joka monipuolisti Zeppelinin musiikkia. No joka tapauksessa ykkönen on todella vahvaa rockia loppuun asti. Varsinkin Bonzo on levyllä huikaisevassa vireessä (toisaalta milloin ei olisi). Jo avauskappaleessa Bonzo käyttää tunnetuksi tullutta tavaramerkkiään eli sitä ''maagista'' oikeaa jalkaa. Ei ihme, että Hendrix totesi aikoinaan jotenkin näin: ''He has got right foot like a rabbit''. Huomion kiinnittää myöskin levyn tekoaikaan 19-vuotias Robert Plant jonka vokaalit kulkevat todella korkealla. Kuunnelkaapa vaikka Babe I'm gonna leave you:n loppu. No kappaleista tuli mainituksi avausraita Good times bad times. Loistava kappale kokolailla Bonzon soiton ansiosta. Myöskin Pagen soolo on mukava. Levyn ehdoton klassikko on kuitenkin Dazed and confused. Bonzon kolmen ja puolen minuutin kohdalla alkava tiukka rumpukomppi ikäänkuin käynnistää kappaleen uudelleen. Albumi on todella tasainen oikeastaan albumilla on vain kaksi kappaletta joista en tykkää. Ensimmäinen on akustinen Black mountain side. Koska itse ne soita kitaraa en juuri löydä mitään hienoa tästä pari minuuttia kestävästä Pagen akustisella jammailusta. Toinen josta en oikein pidä on Communication Breakdown. Vaikka monet pitävät tätä Zeppelinin yhteänä kovimmista kappaleista itse en oikein osaa arvostaa tätä. Jotenkin liian nopeata mättöä. Muita heikkoja kohtia levyltä ei etsimälläkään löydy. Muut kappaleet ovat todella meneviä ja hyviä bluesrock-ralleja. Levyyn on saatu muuten todella hyvä soundit vaikka se onkin tehty kovassa kiireessä.
Ei kuitenkaan niin paljon hyvää ettei jotain pahaakin. Zepin kahta ensimmäintä albumia varjostivat plagiointisyytökset. Tosiasia onkin että monia osia biiseistä on ''lainattu'' muilta blues artisteilta. Toisaalta Zeppelin esitteli myöskin bluesin eri muodossa kansalle. Ja bluesissa on myöskin melko normaalia ''lainata'' joitain kappaleita tai niiden osia muilta esittäjiltä. Yhteenvetona kuitenkin todella loistava albumi, kakkosen ja nelosen ohella se ''helpoin'' Zepin albumi, josta kuunteleminen kannattaa aloittaa. Ilman plagiointia olisi ilman muuta viiden tähden albumi mutta nyt neljä ja puoli.
****(*1/2)
Kakkonen: Äänitetty Amerikan kiertueella kovassa kiireessä kappale kappaleelta. Kovien paineiden (levy-yhtiö) alla bändi teki kuitenkin aivan mahtavan suorituksen. Väittäisin jopa että kakkonen on kovempi kuin nelonen. Toisaalta Physical Graffiti olisi vielä tätäkin kovempi ellei sen toisella levyllä olisi paria huonoa kappaletta. Albumi alkaa aivan mahtavalla Whole Lotta Lovella. Tätä kappaletta todelliset fanit pitävät juuri Zeppelinin tavaramerkkinä ja tästä Zeppelin tunnetaan todellisten fanien keskuudessa (yhtään Stairwayta väheksymättä). Pagen tappajariffi, joita hän muuten viljelee kakkosella todella paljon, on yksi kovimmista riffeistä ikinä. Myöskin viiltävä soolo kolmen minuutin kohdalla on todella hieno. Sooloa edeltävä ''säätö'' tuskin jättää kenellekkään epäselväksi mistä koko kappaleessa on kyse. Seuraavaksi on pakko mainita The lemon song joka sisältää todella mukavaa blues jammailua. Kappale sisältää myöskin sen legendaarisen sanonnan ''Baby Squeeze my lemon till the juice runs down my leg''. Tämäkään tuskin jättää mitään epäselväksi. Välistä tosin jäi yksi ehdottomimmista suosikeistani What is and what should never be. Mutta jos analysoisin kaikki levyn hyvät kappaleet kirjoittelisin tätä luultavasti vielä huomennakin. No seuraavaksi hypätään kauniin osittain akustisen Thank You:n yli Heartbreakeriin. Jälleen yksi Pagen riffitehtaan täsmäriffi. Myöskin soolo on todella hieno, varsinkin alku. Soolo on melko pitkä, kesto taitaa olla lähemmäs puoltatoista minuuttia. Ja pitkä siis albumille. Keskivaiheilla soolo hieman menettää puhtiaan mutta loppu onkin sitten loistava. Viimeisen tähän on tietenkin otettava Moby dick. Kappale alkaa jälleen loistavalla riffillä, jota John Paul Jones hienosti bassollaan tukee. Ja myöskin vaikka toisin voisi luulla on Bonzon rumpusoolo kaikkea muuta kuin tylsä. Tällä soololla ennakoitiin myöskin tulevia konserttiklassikoita.
Kuitenkin kakkonen on tasapainoisin Zeppelinin levy. Yhtään huonoa kappaletta ei löydy vaan koko levy on täyttä rautaa. Tämä levy oli myöskin Zeppelinin viimeinen levy joka on puhtaasti bluesrockia. Täysi klassikko, pitäisi kyllä löytyä jokaisen itseään vähääkään kunnioittavan musiikin kuuntelijan levyhyllystä.
*****
Seuraavaksi vuorossa yllätys yllätys kolmonen ja nelonen.
To be a rock and not to roll!