On selvää, että Lauri Marjamäki ansaitsee arvostusta. Se, mitä hän kymmenen vuotta sitten Oulussa teki, oli henkeäsalpaavaa. Nuoren, nöyrän, ennakkoluulottoman, pelitavan aallonharjalla ratsastavan ja vasta päävalmentajuuden aakkosia opiskelevan Marjamäen päätä ei huimannut, vaan rohkeasti hän haastoi vahvaa, mutta vanhoillistunutta organisaatiota ja nosti rohkeudellaan lamaantuneen Kärpän takaisin jaloilleen. Olen ikuisesti kiitollinen noista vuosista ja menestyksestä, johon Marjamäki Kärpät valjasti.
Kävikö tuossa super-onnistumisessa kuitenkin niin, että nuori valmentaja sai liikaa liian nopeasti. Samaan lyhyeen ajanjaksoon kaksi mestaruutta, pronssi ja valinta Leijonien päävalmentajaksi. Kun tuota menestystulvaa miettii näin jälkeenpäin, pystyy ymmärtämään, että sillä on täytynyt olla iso vaikutus Marjamäkeen valmentajana ja toki ihmisenä myös . Kolmessa vuodessa Marjamäki muuttui nuoresta keltanokasta Suomen ylivertaiseksi ykkösvalmentajaksi.
Tuon jälkeen tulos ei ole seurannut Marjamäkeä. Sattumaa, valmentajuuteen liittyvää ailahtelua ulkoisten vaikuttimien seurauksena? Vai, laskiko Marjamäen tekemisen taso? Loppuiko itsensä kehittäminen valmentajana? Katosiko menestyksen tuulissa jotain perustavanlaatuista valmentajuuteen liittyvää siitä nuoresta Ouluun saapuneesta päävalmentajan alusta? Katosiko nöyryys? Katosiko kyky kohdata pelaajia ihmisenä niinkuin vertaistaan? Valtasiko ajatus omasta paremmuudesta pään? En tiedä, mutta jotain tapahtui, sillä Marjamäki palasi Ouluun jättimäisen paljon huonompana valmentajana kuin 2010-luvulla oli. Ei ollut Marjamäki enää entisensä.
Minusta näitä kahta Marjamäen ajanjaksoa tulee tarkastella siinä mielessä toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, ettei jälkimmäisen periodin ankeus syövyttä pois 2010-luvun menestystä. Kyllä Marjamäki on arvostuksensa Oulussa ansainnut. Toisaalta ei ole myöskään mitään syytä olla sanomatta, että Marjamäen päävalmentajuus Kärpissä 2020-luvulla oli täydellinen epäonnistuminen joka suhteessa, surullinen suoritus.