Lapsuuden kevyitä henkisiä vammoja

[Siivu]

Nukuin "isompana poikana" reteesti parvisängyssä, joka oli paitsi muiden alaluokkalaisten kadehdinnan kohde, niin myös omasta mielestäni oivallisesti sijoitettu huoneeseen. Kun huoneen oven jätti sopivasti raolleen, jolle luultavasti löytyi jokin mainio tekosyy, sängystä näki olohuoneen kirjahyllyn lasioven, josta heijastui telkkarin ruutu peilikuvana. Little did you know, mum & dad.

Mitään ass to mouth matskua en muista salaa katselleeni, mutta Liekehtivän Tornin näin, ja kerroksista hyppivät ihmiset saivat unet pitkäksi aikaa villeiksi. Tiedä sitten onko sitä perua, vai jotain ihan muuta, mutta kuoliaaksi palaminen hirvittää edelleen enemmän kuin mikään muu vaihtoehto.

 

[Shardik]

Katsoin pikkujunnuna Jurassic Parkin teatterissa ja sen jälkeen monesti pelotti nukkumaan mennessä, että raptori tai tyrannosaurus tulee ja syö yön aikana. Lohdutin itseäni sillä, että liskot ovat vaihtolämpöisiä, eivätkä pärjäisi Suomen talvessa. Ja lyhyen kesän aikana ne taas eivät ehtisi käpöstellä etelämpää Pohjanlahden pohjukoille asti etenkin, kun joutuisivat kiertämään Venäjän kautta.

Onnekseni en silloin tiennyt, että hirmuliskot olivat nisäkkäiden ja lintujen tapaan tasalämpöisiä...

 

[Kulttimörkö]

Onhan näitä. Jo mainittu Pennywise pelotti ihan jumalattomasti. Varsinkin se kohtaus jossa yhden päähahmon pikkuveljen Pennywise vei. Ihan siitä syystä että kun tuon leffan näin, olin 11 tai 12v ja pikkuveljeni oli saman ikäinen kuin leffassa viety pikku nassikka. Isoveljet ovat tunnetusti suojelevia otuksia ja piti olla aina valppaana muutaman vuoden ajan jos klovneja sattui näköpiiriin.

Jostain kumman syystä pelkäsin aikanaan Pastori Silliä kun silleen kielellänsä lipitti. Kuvittelin varmaan että tuo pastori on riivattu. Vähän samaa vikaa oli myös Pelle Hermannin puhuvassa ja purevassa Kepakossa. Jumalauta! Puhuva ja pureva puukeppi. Mustaa magiaa se on MA SANON!

 

[alwahla]

Muumien Mörkö, Maija Mehiläinen, käpylehmät sekä lampaat olivat niitä asioita, joita kammosin pienempänä. Seurasaaren lampaat aiheuttivat usein suoranaisen paniikin eikä itkustani meinannut tulla loppua.

Chucky tuli nähtyä yhdeksän vanhana ja vuosien ajan tarkistin aina ennen nukkumaan menoa, ettei sängyn alla ollut mitään.

 

[Ramchester]

Sellotaiteilija Karoly Garam - nykyajan kirkonpolttajasatanistimuusikot eivät ole mitään verrattuna tämän miehen saatanallisuuteen.

 

[Orlando]

Minulle ei niin kevyen trauman lapsena jätti Muumien Mörkö. Hyi helvetti sentään, kun se oli itsensä kuistille sinne oven taakse hilannut.

Mörkö oli pelottava, mutta mielestäni vieläkin pelottavampi oli Jäärouva. Sen pikkuhiljaa lähetyminen, ikävän laulun saattelemana oli jotain todella pelottavaa lapsena.

 

[MustatKortit]

Mun mielestä taas Muumien Mörkö ei ollut niin pelottava, mutta Rölli sitäkin enemmän.

Tai ei oikeastaan Rölli itsessään, vaan se ränsistynyt tönö ja niemennokka, jossa asusti.

 

[redlate]

TV-sarja Safiiri ja Teräs ja jakso missä muistini mukaan lapsi vaelteli pitkin kattoja. Pelotti niin perkeleesti pientä poikaa.

 

[asyouwere]

The Joulukalenterin Pentti Nieksen/Näsä. Hyi hitto. Se hetki, kun Pentti muuttuu oudosta matkamiehestä Näsäksi on jotain hirvittävää. Ja se tunnari kun se joku soittorasia pyörii jossain pimeässä luolassa hämähäkinseittien keskellä. Vieläkin vähän puistattaa kun katsoo niitä jaksoja jostain netistä ja muistaa ne lapsuuden fiilikset.

Tämä joku Gregorian tms., jossa siis nämä munkkikaapuiset äijät mölisevät gregoriaaniseen tyyliin nykykappaleita. Tällä oli myös joku suomenkielinen vastine. Äitini tykkäsi näistä molemmista jossain vaiheessa, ja pelottihan se ihan saatanasti kun ennen nukkumaanmenoa kuului tuollaista pahaenteiseltä kuulostavaa mölinää. Ja vielä kun näki ne levynkannet.

Edellä mainittu Mufasan kuolema oli kanssa aika paha. Ei ole nuo Disneyn lastenleffat muutenkaan ihan mistään kevyimmästä päästä.

 

[Roger Moore]

Meikäläiselle Muumeista ylivoimaisesti pelottavin hahmo oli Taikuri. Mitään muuta en pelännyt Muumeissa mitenkään, mutta Taikuri aiheutti ihan älyttömän paskahalvauksen aina kun se vaan sieltä tuli esille. Muistaakseni traumat sai alkunsa siitä jaksosta kun Pikku Myy lentää sen leijan selässä kohti yksinäisiä vuoria ja Taikuri tulee sitten siihen paikalle ja tarraa tippumassa olevaa Pikku Myytä hiuksista kiinni ja lähtee roudaamaan sitä kohti Muumitaloa. Lisäksi taustalla soi sellainen vauhdikas ja jopa uhkaava musiikki.

Jännä homma sikäli kun se Taikuri oli ihan hyvä tyyppi ja halusi tuossakin vain auttaa Myytä, ja oli muutenkin Muumeja kohtaan ihan auttavainen. Kai tuo kohtaus jäi jotenkin sitten mieleen kummittelemaan ja sitä ajatteli että Taikuri halusi vaan viedä Pikku Myyn "hiuksista vittuun". Olin varmaan jotain kolme-vuotias kun tuon näin ekan kerran ja ehkä se vaikutti sellaisena irrallisena tilanteena jotenkin hurjalta, mene ja tiedä.

Muumeista (tai lastenohjelmista muutenkaan) ei tule muuten mieleen mitään pelottavia juttuja. Mörköäkään ei oikein edes tajunnut pelätä, lähinnä vaikutti ihan symppikseltä tuon Taikurin jälkeen.

 

[dorka]

Minulle ei niin kevyen trauman lapsena jätti Muumien Mörkö.

Meillä on aivan täysin samat.

Asiaa ei myöskää avittanut se, että koin muutama vuosi sitten paranormaalin ilmiön, jossa näin mörön kaltaisen hahmon. Vuosi sitten tutkin hieman asiaa netistä ja huomasin, että en todellakaan ollut ainut joka oli kohdannut tämän "mörön". Ahdistus nousi aivan jäätäviin sfääreihin luettuani muiden tarinoita tästä möröstä. Tässä esimerkiksi eräs hyvin selkäpiita kutitteleva tarina tästä mustasta vartijasta. Oman kokemukseni voin vielä joskus tänne kirjoittaa, jos jotakuta kiinnostaa eikä pidä minua ihan hulluna.

Linkki vie henkientalo sivulle, jossa kerrotaan tarina mörön kohtaamisesta.

 

[Sekera]

Kananmunan nimeltä Tyyris Tyllerö kipuaminen muurin päälle ja sieltä tippuminen helposti käsitettävin seurauksin oli aikanaan tarina, jonka tarkoitusperiä en käsittänyt. Mietin aikanaan todellakin päivät pitkät vailla minkäänlaista ymmärrystä, että miksi kananmuna pukee vaatteet päällensä ja kiipeää muurin päälle sieltä lopulta pudotakseen.

Muumeissa Jäärouva oli pahin, koska sitä näki harvemmin. Mörköön ja muihin yleisempiin naamoihin jotenkin tottui.

 

[TQoFE]

About 10-vuotiaana on Se-elokuva nähty ja vieläkin vainoaa... Enkä kyllä Googlaa yhtäkään kuvaa.

Minä katsoin Tappajahain muistaakseni noin 7-vuotiaana, ilman lupaa tietenkin.

Jäi traumat. Olen ihan hyvä uimari, mutta edes järvessä en halua olla se, joka on kauimmaisena rannasta.

 

[Chespa]

6-vuotiaana nähty Taru sormusten herrasta animaatio oli ihan liikaa. Kyllä niitä mustia ratsastajia pelättiin peiton alla nukkumaan mennessä vielä pitkään.

 

[Silkkeri]

Oman kokemukseni voin vielä joskus tänne kirjoittaa, jos jotakuta kiinnostaa eikä pidä minua ihan hulluna.

Anna tulla, kiinnostaa kovin. Vastaaviin tarinoihin olen törmännyt useammassa eri paikassa ja itse suht pahasti pentuna muumien Möröstä traumatisoituneena aihe kiehtoo kovasti. Alle kouluikäisenä ja muistaakseni aika pitkälle ala-asteellekin Mörkö kävi tasaisin väliajoin vieraisilla unissani ja vähän nihkeää fiilistä tuottaa vieläkin ajatella niitä unia. Usein miljöönä oli tätini maatila ja sinne johtava hämyisä metsän poikki kulkeva hiekkatie, jota pitkin Mörkö lipui hitaasti mutta varmasti lähemmäs meikäläisen katsoessa kauhusta lamaantuneena ikkunasta. Hereillä ollessakin pelotti katsella tuonne tielle päin iltahämärässä tai pimeän aikaan.

Muistan myös "nähneeni" Mörön tai ainakin sen ääriviivat puiden välissä useaan otteeseen penskana, kun erehdyin tuonne metsän reunaan pimeän aikaan. Silmiä tai suuta sillä ei ollut kuten muumien Möröllä, mutta profiili oli sama. Välillä se katosi kun katsoi muualle, joskus tuli lähemmäs ja aina juoksin karkuun kuin aropupu. Toki tuo nyt oli vaan pelokkaan lapsen vilkasta mielikuvitusta, mutta kovin todelta se aina vaikutti. Suureksi osaksi tämän takia pelkäsin kuollakseni pimeää varmaan ainakin kymmenvuotiaaksi asti ellen pidempäänkin.

Tästä tulikin mieleeni eräs ihan aikuisiällä kokemani juttu. Asuin tuolloin katutasossa, eli siis meikäläisen ikkunasta pystyi halutessaan kiipeämään sisään tai ulos suht vaivatta. Makuuhuoneeni ikkuna oli luonnollisesti aina auki kesäisin nukkuessani ja sänky ihan siinä ikkunan vieressä. Eräänä yönä heräsin todella pohjattomaan ahdistuksen tunteeseen, satuin olemaan kyljelläni selkä tuohon ikkunaan päin. Tuo ahdistus muuttui nopeasti suoranaiseksi pakokauhuksi, kun jostain hyökyi ihan satavarma tuntemus siitä, että tuossa ikkunan ulkopuolella ihan vieressä oli jokin hahmo joka katseli minua. Olin siis selin ikkunaan päin ja niin paska jäykkänä kauhusta, että en pystynyt liikkumaan tai kääntymään tarkistamaan asiaa. Makasin aivan liikkumatta varmaan tunnin kunnes jossain vaiheessa nukahdin uudestaan ja aamulla tuo oli vain etäinen, joskin hyvin ahdistava muisto. Vaikea kuvailla sitä pelon tunnetta, mutta jotain yliluonnollista siinä oli, ihan kuin olisi tuntenut jonkun sanoinkuvaamattoman alkukantaisen pahan läsnäolon tms. Unihalvaushan tuo taisi olla ja yksi elämäni ahdistavimmista kokemuksista. Todella vaikeaa edes sanoin kuvailla kyseistä tunnetta. Hyi helvetti.

 

[Sanainen arkku]

"Täällä Pohjantähden alla, on mun kotomaani, ehkä tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme" - ai että avaruuteen pitää mennä ilman varmaa tietoa mistään?

Joko muistat väärin, tai sinulle on opetettu "väärät" sanat. Laulussa sanotaan "...MUTTA tähtein tuolla puolen..."

 

[TweetyLeaf]

En kyllä muista pahemmin, että olisi mikään tuommoinen pelattanut ihan helvetisti, pari leffaa jännitti normaalia enemmän, mutta nekin aika nopeasti unohdin. Araknofobia leffan näin joskus 7-9 vuotiaana, ja hämähäkeistä en kyllä perkele tykkää yhtään nykyäänkään. Silti en niitä tapa vaan häädän pihalle touhuamaan jos kotonani törmään. Se elokuva on mainittu muutamankin kerran ja niistä oikeastaan ainoana pelottavana kohtana muistan sen lavuaari kohtauksen.

Enemmän kun elokuvat tai sarjat niin kirjat oli mun juttuni, olen lukenut Kingiä siitä asti kun opin lukemaan ja sain ensimäisiä Kingin kirjoja "varastettua" mutsin kirjahyllystä. Hohto taisi olla se pelottavin ja ne perkeleen viher"patsaat", mutta eipä noistakaan traumoja ole jäänyt.

Enemmän traumoja olen saanut siitä, että koko suvulle on aina maksettu ajokortti kun täyttävät 18. Paitsi meikäläiselle. Tästä osaan kyllä olla katkera yhä edelleen vaikka ei kyllä oikeasti pitäisi, mutta vituttaa vieläkin. Pikkubroidilla joka on paljon nuorempi oli kortti ennen muo. Itse siis maksoin oman korttini sitten kun siihen viimein sain rahat säästettyä.

 

[SamSpade]

TV-sarja Safiiri ja Teräs ja jakso missä muistini mukaan lapsi vaelteli pitkin kattoja. Pelotti niin perkeleesti pientä poikaa.

Safiiri ja Teräs oli kyllä ahdistava, ainakin se ensimmäinen kausi. Vieläkin soi päässä se lasten laulama kertoasäe ...
Ja tämä sarjan alkuintrokin sai melkin löysät housuihin.
Sapphire and Steel - TV intro HQ (1979-82) - YouTube

 

[calvin]

Kerrassaan kammottava on se iltarukous "Levolle lasken Luojani". Meillä sitä ei onneksi käytetty, meillä oli yks toinen. Mutta se säe "sijaltaan jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi" traumatisoi minut jo muiltakin kuultuna ja kirjoista luettuna.

Eräs tuttu pelkäsi pienenä rukouksessa esiintyvää kauheaa hirviötä nimeltä sijaltainen ("jos sijaltainen nousisi"). (Apulais)oikeuskanslerin olisi kyllä nyt syytä puuttua myös iltarukouksiin!

 

[pehtoori]

Minä katsoin Tappajahain muistaakseni noin 7-vuotiaana, ilman lupaa tietenkin.

Jäi traumat. Olen ihan hyvä uimari, mutta edes järvessä en halua olla se, joka on kauimmaisena rannasta.

Tämä. Kokolailla samoilla perusteilla. Tosin isosiskon viekussa "turvassa". Telkkarista vielä pahempina tosin jäi pieneen mieleen jo mainittu sohvan takaa kurkkiva Bob sekä Carrien loppukohtaus, jossa käsi nousee mullasta. Myös joku Clint Eastwoodin trilleri, jossa uhri avaa jääkaapin oven ja suljettuaan sen oven takana onkin yhtäkkiä pahis. Ei ole tullut juurikaan sen jälkeen pimeässä jääkaappia avattua..

Hyviä leffoja/sarjoja toki kaikki nykypäivänä, mutta kyllä niistä kohtauksista vahvat assosiaatiot lapsuuden pelkotiloihin tulee.

 

[ernestipotsi]

Indiana Jonesin kakkososa Tuomion Temppeli (Temple of Doom) oli pienenä hyvinkin pelottava. Sydämen repiminen rinnasta, käärmeiden syöminen jne. Katsoin leffan uudestaan jokunen vuosi sitten ja silloin se tuntui lähinnä koomiselta. Samaan tapaan kuin jo aiemmin mainittu "It".

 

[kiljander]

Kerrassaan kammottava on se iltarukous "Levolle lasken Luojani". Meillä sitä ei onneksi käytetty, meillä oli yks toinen. Mutta se säe "sijaltaan jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi" traumatisoi minut jo muiltakin kuultuna ja kirjoista luettuna.
Pitääkö pienen lapsen mennä joka ilta nukkumaan peläten, että hän yön aikana kuolee?

Itselleni tuo luettiin aina ja olen henkisesti ja hengellisesti melkoisen vahva ihminen. Samaa iltarukousta olemme lukeneet omille lapsillemme ja hyvin heilläkin näkyy menevän. Suosittelen.

Edit: kaverin huijasin minut varhaisteini-iässä katsomaan kauhuleffan (Night of living dead tms?) jossa nuorisojoukko meni mökkiin, kuuntelivat nauhoja ja alkoivat muuttumaan hirviöiksi. Pyöri mielessä vuosia . Katsoin sen sitten aikuisena uudestaan päästäkseni traumasta eikä se enää niin paha ollutkaan.

 

[Jupe]

Paljon tuttuja leffoja mainittuja täällä, itselläkin leffafriikkinä sieltä löytyy traumatisoivia hahmoja

- Ehkä eniten traumatisoi leffateatterissa Ghostbusters ykkönen, siinä leffassa äänimaailma, säikyttely ja haamut oli just koulun aloittaneelle tiukkaa kamaa. Toki hehkutin leffaa kaikkialla sen jälkeen ja ostin soundtrackin

- Kunniamaininnan saa Kingin tv-elokuva IT, siinä on legendaarinen klovni-teema joka ainakin noin 10-vuotiaalle on kovaa kamaa.

_

 

[Dee Snider]

Pahin kokemus oli, kun menin katsomaan salaa kakaran ovenraosta Triffidien kapinaa. Vittu, se nitinä ja natina on syöpynyt aivopoimuihin ikuisiksi ajoiksi.

Myös Tappajahauki aiheutti unettomia öitä ja kusisia kalsareita...

 

[Al Dente]

Olin muistaakseni 5- tai 6-vuotias. Sain käsiini Babarin Äiti-kirjan, jossa hänet (siis Babarin äiti) tapetaan ilkeiden metsästäjien toimesta olisiko ollut sivuilla 11-12 (kuvien ja tekstin kera). Sen jälkeen juoksin itkien kipinkapinjalkaa hakemaan keittiöstä vanhempieni nitojakoneen ja niittasin suunnilleen 50 niitillä nuo sivut kiinni toisiinsa. Kirja on edelleen tallessa, sivut edelleen kiinni niitattuina.

Muistan myös tämän. Babar oli tämän pojan suosikkeja ja norsumamman lahtaaminen tuntui silloin kovin pahalta.

Toinen oli opettavainen lastensatu Max ja Moritz, jossa kepposia tehneet pojat jauhettiin myllyssä. "pojat joit' ei saatu hyviks, on nyt jauhettuina jyviks...". Tuon tarinan jälkeen oltiin aina jonkun aikaa hyvin kiltisti.

Tarzanleffoissa oli sitten se kohta missä pari taipuisaa puun latvaa taivutettiin maahan ja sidottiin kiinni. puiden väliin sidottiin raajoistaan joku alkuasukaspolo. Sitten sapelilla narut poikki ja alkuasukas kahtena kappaleena taivaalle.