Lapsettomuus

[Vincent]

Vi*tu, en tiedä kenelle pitäisi avautua niin avaudutaan sitten Jatkoajassa ja suomalaiseen tapaan muutaman oluen jälkeen tottakai.

Ollaan vaimon kanssa yritetty nyt aika tarkaan vuosi jo lisääntyä, mutta ei vaan tärppää. Kaksi viikkoa sitten sisko ilmoitti raskaudestaan
ja juuri sain tekstiviestin velipojalta että poika tuli. Vaikea arvata mikä on suvussa puheenaihe seuraavat x-kuukautta. Eikä siinä mitään, yhdyn tuoreiden
äitien ja isien iloon 100%. Vaimolla tilanne ei ole yhtä hyvä. Masennus valtaa alaa yhä enemmän, lause " Miksi ei meille" toistuu yhä useimmin. Laboratorioon on aika varattu ensi-viikolle, jotta saadaan selvyys ampuuko sivulle kirjoittanut ns. räkäpäitä. Tämän jälkeen olisi vuorossa lääkäriaika, jotta saataisiin vaimolle hormoonopilleriä, edellyttäen tietysti ettei meikäläisen ruudin ole sitä ennen todettu olevan märkää. Tähän kun lisää esim. tämän päivän lehdessä (iltasanomat?) olleen jutun äidistä joka poltti lapsensa, niin väkisinkin
huomaa ajattelevansa että "vittu, miksei meille!?". Olisin täysin vakuuttunut, että niin minulla kuin vaimollanikin olisi annettavaa lapselle...

Tällä hetkellä mennään periaattella "mikä ei tapa, se vituttaa ja vahvistaa" ja tätä olen koittanut tarjota vaimollekin. En välttämättä ole täysin onnistunut...

Onkos Jatkoajassa kohtalontovereita?

Nyt pari olutta lisää ja Opeth kovemmalle kuulokkeissa.

Editoidaan sitten aamulla.

en ole kohtalotoveri,mutta tsemppiä anyway teille, toivon todellakin kaikkea parasta!!!

 

[Datsun]

Monta kirjoitusta oli edellä joista olisi voinut lainata - mutta tässä lyhyesti ilman lainauksia.
Meillä yritettiin myös turhaan kaksi vuotta. Päätettiin lopettaa odottaminen ja raskaustestien tekeminen joka käänteessä. Tämän jälkeen tärppäsi oitis. Sattumaa - ehkä, mutta aika monessa kirjoituksessa toistui sama kaava. Pillereitä meilläkin oli kymmenkunta vuotta popsittu.

Tytär on nyt 14 kk ja mahtava tapaus. Tosin ensimmäisen kuuden kuukauden aikana eivät ajatukset olleet aina kovin kauniita.

 

[Fordél]

Jatkiksessa on "Meille tulee vauva"-ketju, mutta on tosiaan niitäkin, joille vauvaa ei tule, ainakaan helpoimman kautta. Oli "mukava" huomata, että tästäkin aiheesta löytyi jo valmiiksi ketju ja hyviä kirjoituksia aiheesta, myös paljon onnellisia loppuja.

Jotenkin sitä pitkään ajatteli, että "hankin" lapsia sitten silloin ja silloin...Asiaa piti itsestään selvänä. Nyt kun on takana useita vuosia yritystä ilman tulosta, hymähdän aina, kun kuulen jonkun puhuvan lasten hankkimisesta itsestään selvyytenä. Samalla itse on pakko alkaa totuttelemaan ajatukseen lapsettomuudesta.

Lapsettomuus ei sinänsä olisi mikään katastrofi, koska elämä on tarjonnut paljon kaikkea hyvää, josta olla kiitollinen. Myöskään mitään tyhjyyden kokemusta ei ole siitä, että joku aukko elämässä olisi "paikattava" lapsella. Elämä on hyvää näinkin eikä lapsen saaminen ole mikään pakkojuttu. Silti takaraivossa elää koko ajan ajatus lapsesta. Etenkin kun uskon, että olisin hyvä vanhempi, ja tulen lasten kanssa mainiosti toimeen, paremmin varmasti kuin aikuisten.

Vielä on toki toivoa, mutta samalla täytyy tehdä ajatustyötä jo siihen, että todennäköisesti koskaan ei tärppääkään. Mites muut ovat tästä ajatustyöstä selviytyneet?

 

[teroz]

Erittäin hyvin sanottu @Fordél - ei näitä asioita voi ottaa itsestäänselvyytenä.

Aika usein vieläkin kuulee paljon valmiiksi suunniteltuja aikatauluja ja tyttö vaiko poika jargonia. Kuitenkin asia on niin paljon monitahoisempi aihe. Kyllähän se niin on, että tämän teeman kahvipöytäkeskusteluissa saattaa joitakin riipaista aika syvältä, mutta harva tilanteensa esiin tuo. Rohkea viesti, arvostan.

 

[Creed Bratton]

Eihän sitä ikinä pitäisi itsestäänselvyytenä ottaa. Meillä on vaimon kanssa käynyt tuuri, kun ensimmäinen raskaus käynnistyi ”helposti” ja tyttö syntyi ongelmitta ja samoin tämä toinen käynnistyi ”helposti”, mutta onhan tässä riskejä

Mutta mulla on jonkin verran kavereita jotka ovat käyneet monia tuskaisia hoitoja/tutkimuksia läpi, monta keskenmenoa ja heidän kohdalla varsinkin huomaa kuinka suuren tuskan takana lapset olivat. Ovat toki lopulta lapsia saaneet, osa hedelmöityksen kautta, osa taas ehti jo menettää toivonsa, kunnes yhtäkkiä tärppäsi. Ja varmasti on myös tuttavia ketkä ovat jääneet ilman, mutta ei ole tullut puheeksi.

Yhden kaverin kanssa oli puhetta lapsettomuusklinikoista ja hoidoista. Tämä kaveri kirosi sitä, että julkisella saat odottaa jonoissa toista vuotta ja yksityiselle pääset rahalla. Kuitenkin täysin samat asiantuntijat siellä olivat yksityisellä, niin aika turhalta tuntui verojenmaksu sillä hetkellä.

Tsemppiä asian kanssa painiville!

 

[Everton]

Ei nyt ihan suoranaisesti kosketa minua, mutta monet ei tosiaan tajua lainkaan, kuinka typeriä, ajattelemattomia ja satuttavia kyselynsä ja vihjailunsa voivat joillekin olla.

Kyllä ei kuulu tippaakaan naapurille, kerran vuodessa nähtävälle tädille, äitiyslomalta palanneelle työpaikan puolitutulle tai juuri kellekään muullekaan, että "milloin niitä lapsia on tulossa" tai "miksi niitä ei ole".

Jo lastenteko itsessään on sellainen henkilökohtainen aihe, mistä moni ei välttämättä viitsisi muutenkaan jutella puolituttujen kanssa, saati sitten että lapsettomuudesta kärsiville se on myös tosi kipeä aihe.

Aikoinaan muistan itsekin, kun yksi eläkeikäinen herrasmies - käytännössä taannoisten työkuvioiden tiimoilta tervehdystason tuttu - alkoi pitää pitkää saarnaa siitä, miksi lapsia kannattaisi hankkia. Eikä siis todellakaan tiennyt elämäntilanteestani yhtään mitään muuta kuin sen, että olen naimisissa. Oli aika vaivaantunut fiilis mulla.

EDIT: ihan lähipiirissä on useampikin tapaus, missä tällaisten "hauskojen" uteluiden ja "hienovaraisten" vihjeiden takia on menneet ihmissuhteet jopa lopullisesti poikki.

 

[Andi]

Jatkiksessa on "Meille tulee vauva"-ketju, mutta on tosiaan niitäkin, joille vauvaa ei tule, ainakaan helpoimman kautta. Oli "mukava" huomata, että tästäkin aiheesta löytyi jo valmiiksi ketju ja hyviä kirjoituksia aiheesta, myös paljon onnellisia loppuja.

Jotenkin sitä pitkään ajatteli, että "hankin" lapsia sitten silloin ja silloin...Asiaa piti itsestään selvänä. Nyt kun on takana useita vuosia yritystä ilman tulosta, hymähdän aina, kun kuulen jonkun puhuvan lasten hankkimisesta itsestään selvyytenä. Samalla itse on pakko alkaa totuttelemaan ajatukseen lapsettomuudesta.

Lapsettomuus ei sinänsä olisi mikään katastrofi, koska elämä on tarjonnut paljon kaikkea hyvää, josta olla kiitollinen. Myöskään mitään tyhjyyden kokemusta ei ole siitä, että joku aukko elämässä olisi "paikattava" lapsella. Elämä on hyvää näinkin eikä lapsen saaminen ole mikään pakkojuttu. Silti takaraivossa elää koko ajan ajatus lapsesta. Etenkin kun uskon, että olisin hyvä vanhempi, ja tulen lasten kanssa mainiosti toimeen, paremmin varmasti kuin aikuisten.

Vielä on toki toivoa, mutta samalla täytyy tehdä ajatustyötä jo siihen, että todennäköisesti koskaan ei tärppääkään. Mites muut ovat tästä ajatustyöstä selviytyneet?

Nämä asiat ajatellaan jostain syystä itsestäänselvyyksinä ja puhutaan juuri että ”silloin tehdään lapset”. No kaiken natsatessa voi onnistuakin, ja ilmeisesti usein näin tapahtuukin, mutta muuttujia on paljon ja vielä sellaisia mihin oikein ei itse edes voi vaikuttaa, että ihmetyttää tuo puhe itseäkin.

Meillä ensimmäinen tuli juuri sillä tyylillä, että ei tarvinnut kuin sopia milloin aletaan tosissaan yrittää. Toista edelsikin sitten pari synkempää vuotta kun niitä keskenmenoja tuli pari kappaletta. Kertaakaan siinä ei vielä käynyt mielessä etteikö uudelleen yritettäisi, mutta tottakai takaraivossa alkoi kolkuttaa, että ehkä niitä ei vain sitten enempää saa. Tätä ei voi tietenkään verrata niihin kenellä ensimmäinenkin lapsi jää haaveeksi, mutta uskon että pettymyksen suhteen ollaan oltu jäljillä tiettyinä hetkinä. Vaimon kasvoja toisen keskenmenon jälkeisinä hetkinä sairaalassa en varmaan unohda koskaan. Ja sen ajatteleminen saa kyllä vilpittömästi toivomaan onnistumista yrittäjille, oli sitten eka tai vika hakusessa.

Lapsettomuuskyselijöille ei ole tarvinnut siis vastailla, mutta sille väliryhmälle, mikä kyselee että ”teittepäs myöhään?”, on tullut kerrottua ihan suoraan että ei se ollut ihan omasta päätöksestä kiinni.

Aiheenahan tämä on myös sellainen että neuvomaan on paha alkaa. Itse koettiin että stressittömät jaksot elämässä olivat ne mitkä hedelmää lopulta kantoivat, ja niitä edelsivät ”tauot”, jolloin keskityttiin ihan muihin juttuihin, mutta eihän meillä insinööreillä tuon ajatuksen tueksi ole kuin oma mutu. Vuosia asian kanssa kamppailevat ovat vähän eri asemassa ja kokeilleet varmaan tavan jos toisenkin, sekä hoidot myös. Pari ystäväpariskuntaa on itselläkin ketkä ovat hoitojen kautta ensimmäisen saaneet.

 

[Remy Martin]

Lapsia ei tosiaan tehdä vaan niitä saadaan. Meillä siihen saamiseen tarvittiin viisi hoitokertaa. Ensimmäiset kolme yksityisellä ja kun rahat oli loppu niin jatkettiin julkisella. Onneksi mihinkään jonottamiseen ei tarvinnut ryhtyä vaan homma jatkui rutiinilla. Julkisella lääkärikäynnit olivat normaalissa julkisessa sairaalassa ja itse toimenpiteet sillä samalla väestöliiton klinikalla. Oma huomio oli että väestöliiton klinikalla oltiin huomattavasti tiedostavampia asian sensitiivisyydestä kuin julkisen puolen vastaanotoilla.

Viidennellä hoitokerralla päätettiin että homma on siinä ja ettei kuudenteen enää paukut riitä vaikka sen kolme kertaa julkisella voi yrittääkin. Viidennellä kerralla saatiin sitten muutamia alkioita myös pakastimeen ja näistä viimeinen onnistui, eli sanamukaisesti viimeinen oljenkorsi.

Tästä alkaa olemaan jo sen verran vuosia kulunut ettei asiaa enää juuri edes ajattele, mutta tällainen ketju tuo paljon muistoja mieleen. Itse kirjoittelin aikoinani tilanteesta ”Lapsia vai ei”-ketjuun ja sain sieltä hyvää vertaistukea kun viestittelin muutaman kanssakirjoittajan kanssa, isot kiitokset heille. Olen itse nyt valmis tukemaan ja kuuntelemaan muita tarvittaessa ja avaamaan lisää meidän prosessiamme ja niitä fiiliksiä mitä silloin oli.

Loppukaneettina vielä neuvo kaikille lapsia haluaville että mikäli se munasolu ei hedelmöity yrityksistä huolimatta, niin reippaasti vaan hakemaan apua. Prosessi on kaukana helposta mutta nostaa todennäköisyyksiä huomattavasti.

 

[444]

Joskus nuorempana ajattelin, että lapsia ehdottomasti haluan, mieluiten 2-4. Sitten tuli ajanjakso, jolloin koko ajatus siirtyi unholaan. Silloisen tyttöystävän (myöhemmin vaimon) kanssa asiasta ei juurikaan keskusteltu ja ehkäisy hoidettiin pillereillä. Jossain vaiheessa päätettiin kuitenkin, että jätetään ehkäisy pois, ei yritetä liikaa, vaan otetaan se, mitä saadaan. No, ei saatu. Toista vuotta pantiin menemään ilman tavoitteita, mutta ainoastaan kerran taisi hänellä kuukautiset olla sen verran myöhässä, että alkoi jo vähän jännittää. Se liitto sitten päättyi myöhemmin pettämiseen hänen suunnaltaan, joten ehkä hyväkin, ettei tärpännyt. Sittemmin koko ajatus jälleen kerran jäi mielestä, kun ikääkin oli jo yli 30 ja elämä aika pitkälti ohi, silloisessa ”masennuksen” (lainausmerkeissä siksi, että en halua vähätellä oikeasti masennuksen kourissa riutuvia ihmisiä) alhossa jumittaessa.

Sitten vajaa vuosi sitten tapasin nykyisen kumppanini, ja alusta asti ollaan puhuttu siitä, että perheenlisäys tulisi olemaan yhteinen projekti. Keväällä päätettiin sitten, että eiköhän jätetä ehkäisy pois, vaikka tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varmaa. Semminkin kun edelleen asutaan eri osoitteissa 2,5 tunnin ajomatkan päässä toisistamme. Tällä kertaa olemme selvästi ”paneutuneet” aiheeseen ja pyrkineet lisäämään seksiä elämään tiettyinä päivinä kuukaudesta. Toki tätä yrittämistä on nyt jatkunut vasta nelisen kuukautta, mutta vielä ei ole tapahtunut mitään. Painetta lisää se, että itselläni on takana jo kertaalleen tuota yrittämistä ja kumppanilla takana vaikeaa masennusta syömishäiriöineen, joskin jo useamman vuoden takaa, mutta silti. Eikä asiaa lainkaan helpota, että ex-vaimoni synnytti esikoisensa n. kuukausi sitten, neljä vuotta eromme jälkeen. Olemme kuitenkin todenneet, että annamme itsellemme aikaa tämän kanssa emmekä hätiköi. Päätimme vastikään, että siinä vaiheessa, kun vuosi yrittämistä tulee täyteen - olettaen, että hän ei ole tuolloin raskaana - alamme selvittää asiaa enemmän. Taustalla tässä on toive siitä, että saamme turvattua tällä tavoin työrauhan projektille ja että kumpikaan ei ala syyttelemään itseään (tai toista, joskin itsensä syyttely on enemmän molemmilla verissä), jos toivottua lopputulosta ei tule vielä tulevinakaan kuukausina. Ajatus lapsettomuudesta itsessään on pelottava, etenkin jos syy on itsessäni. Todennäköisesti pystyisin elämään asian kanssa ja miettimään myös muita vaihtoehtoja, esim. adoptiota. Mikäli ”ongelma” olisi kumppanissani, niin se voisi olla hänelle puheidensa perusteella kovempi paikka, koska äidin suhde siihen lapseen, jota on itse kantanut kohdussaan, on niin voimakas.

Mitään paniikkia ei vielä siis ole ilmoilla, korkeintaan pientä turhautumista. Mutta hyvä saada vähän purettua ajatuksia muuhunkin suuntaan kuin kumppanilleen ja parille läheisimmälle ystävälle.

 

[JYP#44]

Tärkeä aihe, josta soisi puhuttavan enemmän. Näin kolmekymppisenä aihe alkaa olla monellakin tapaa ajankohtainen - jos ei itsensä, niin vähintään kavereiden kautta.

Monellehan tulee ihan heti yllätyksenä se, ettei se lapsi saa alkuansa heti ensimmäisestä vedosta ilman ehkäisyä. Tuo on ihan yleinen harhaluulo, että heti kun ne pillerit jätetään pois, aletaan laskeskelemaan päässä sitä, mihinkä aikaan vuodesta se lapsi sitten syntyisi. Jotenkin sitä kuvitellaan, että ensimmäinen osuma on heti täydellinen ja siitä 9kk myöhemmin käsissä on jo vauva.

Ei tuo ole kyllä ihmekään, sillä muistellaan sitä seksuaalivalistusta mitä ainakin minun ikäluokalleni kerrottiin aina viidennestä luokasta varusmiespalvelukseen asti: aina korostettiin ehkäisyn käyttöä ja muistutettiin siitä, että yksikin työntö ilman ehkäisyä voi tuoda vahinkoraskauden. Ehkä juuri sen vuoksi moni sitten kuvittelee, että homma napsahtaa ykkösellä purkkiin, jos ihan oikeasti yrittää.

Lapsettomuudesta en muista kuulleeni ikinä mitään opetusta, ainakaan seksuaalivalistuksen tyyppistä tietoiskua. Kaikki siihen liittyvä tieto jää itse hankittavaksi ja yleensä aihetta tulee opiskeltua vasta siinä kohti, kun joko itse tai joku läheinen kaveri kokee asian ihan käytännön tasolla. Se yllättää todella monet, että "kunnollinen kansalainen" voisi olla lapseton. Monet meistä ehkä miettii asiaa sen kautta, että jos ne tupakoivat, ylipainoiset yms huonoja elintapoja ylläpitävät ihmiset saavat lapsia, niin aivan varmasti sitten minäkin.

Keskenmeno on myös aihe, josta sopisi puhua enemmän. Vähän samalla tavalla kuin lapsettomuus, niin myös sen olemassaolo yllättää helposti ja aihe nousee pinnalle vasta sitten, kun aihe kohtaa sinua. Kaveripiiriin osui pari vuotta sitten yksi keskenmeno, josta kaverini (mies) jäi useamman päivän saikulle. Kyseinen pariskunta on myös sitä osastoa, jolla helposti kuvittelisi kaiken olevan täydellisesti ja kaikki hoituu viimeisen päälle, mutta niin se vain nämä asiat koskevat kaikkia. Tuosta tapauksesta minulle jäi etenkin mieleen eräs toinen kaverini, joka lohdutti tätä kaveria paljastamalla, että heilläkin tuo suru on kohdannut vuosien aikana useamman kerran.

Se mikä tässä kolmekympistymisessä on yllättänyt, niin tänne päätyy melko nopeasti. Tässä iässä sitä tajuaa myös sen, että se aikaikkuna lasten tekemiselle on melko kapea. Nuorempana helposti ajatteli, että mä nyt käyn ne koulut eka, hankin vakituisen työn, etenen urallani ja pistän oman talouden balanssiin, sit vasta alkaa lastentekopuuhat. Noh, olen nyt kolmekymppinen ja lista on yhä pahasti kesken - eikä se tarkalleen ottaen tule koskaan täyteen ennen keski-ikäistymistä. Jos lapsia haluaa, niin asia täytyy nostaa pöydälle ajoissa. Lastenhankinta on varmasti sellainen asia, että siihenkään harvoin on 100%-varma tai valmis, mutta se askel täytyy vain ottaa.

 

[PataJaska]

Todella hienoa puheenvuoroja täällä uskomattoman kipeästä aiheesta, en osaa edes lainata ketään tiettyä jostain kohtaa, joten kirjoitan vain oman tekstin. Olen itse tiennyt joskus ihan lukiosta ja/tai intistä asti, että haluan täysin ehdottomasti omia lapsia. Joskus hekumoin jopa jollain suurperhe ajatuksilla, että miten kiva olisi kun koko eteinen olisi täynnä pieniä tossupareja, mutta sitten tulin siihen tulokseen että kaksi voisi olla ihan jees. Hyvä kaverini tuli isäksi 23-vuotiaana, ja ajattelin tuolloin että nou hätä, katsellaan sitten nykyisen avokin kanssa joskus 26-28 vuotiaana, että siinä haarukassa on ihan hyvä koska sehän lähtee ihan itsellään kun niin vain haluaa. Mutta kuinka ollakaan erohan siitä tuli, ja olin suurimman osan niistä 26-30 ikävuosista ilman vakavaa parisuhdetta. Eli se kuuluisa suunnitelma A meni sitten siinä..

Tuntuu ylipäätään vähän uhriutumiselta puhua miten on kokenut lapsettomuuden, kun nyt nykyään kuitenkin on isä ihan omalle biologiselle lapselle. Mutta oli siinä kyllä työstämistä ex-vaimon kanssa. Olin jo karvan alle kolmekymppinen kun tapasin hänet, joten sitten kun suhde vakiintui nopeasti niin jätimme jo alle vuodessa ehkäisyn pois, koska molemmat olimme lapsettomia ja sellaisia halusimme. Mutta eihän se homma siitä millään käynnistynyt melkein kolmeen vuoteen. Noilta vuosilta tiedän mitä ovat miehen suorituspaineet, kun vaimo kyttäsi kaikenlaisia ovulaatiolaskureita, ja tuli yhtäkkiä ilmoittamaan että NYT sitten äkkiä tempaistaan. No noin lennossa kun paineet nostetaan kattoon, niin homma saattoi kaatua jo siihen ettei teltta edes noussut kunnolla, kun päässä vain hakkasi ajatus että tämä on nyt minun suoriutumisestani kiinni. Harrastimme seksiä tuolloin saadaksemme lapsen, emme siksi että halusimme olla lähekkäin koska rakastimme toisiamme, sehän se virhe oli..

Noh, joka tapauksessa monista onnistuneistakin yrityksistä huolimatta ei lähtenyt, joten kävimme sitten lopulta tutkimuksissa hoitojen aloitusta silmällä pitäen. Noilta käynneiltä on yksi elämäni hirtehisen hauskimmista muistoista, kun oli hetki kun minun piti mennä antamaan siemenneste näyte. Kävelin tilaan jossa homma hoidetaan, ja juuri siinä ovella tuli vastaan toinen kaveri purkki kädessä. Katseemme kohtasivat ja oikein näki miten kumpikaan ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa, koska toinen tiesi että minä olin menossa sinne mistä hän oli juuri tulossa.. joten spontaanisti molemmat vain nyökkäsimme toisillemme sellainen tervehdyksen, ikään kuin hengessä "hei hei, sinäkin täällä". Etenkin nykyään muistelen tuota aivan uskomattomalla hilpeydellä, nytkin hymyilyttää kun pelkästään kirjoitan asiasta

Siinä sitten selvisi, että "vika" ei ole minussa, josta taas ex-vaimo lähes masentui. Lapsettomuushoidot piti aloittaa siis hänen kanssaan, mutta sitten yksinkertaisesti luonto vain armahti meidät ennen kuin penniäkään rahaa oli mennyt, ja yhtäkkiä raskaus vain alkoi luonnollisesti jo ennen ensimmäistäkään hoitokertaa. Kun sitä aina vain muistaisi miten onnekas mies tässä onkaan ollut. Tuo kaikkineen vajaan kolmen vuoden aika on opettanut minulle ainakin sen, että en enää koskaan pidä mitään asiaa elämässä itsestäänselvyytenä..

 

[Sanainen arkku]

Jatkiksessa on "Meille tulee vauva"-ketju, mutta on tosiaan niitäkin, joille vauvaa ei tule, ainakaan helpoimman kautta. Oli "mukava" huomata, että tästäkin aiheesta löytyi jo valmiiksi ketju ja hyviä kirjoituksia aiheesta, myös paljon onnellisia loppuja.

Jotenkin sitä pitkään ajatteli, että "hankin" lapsia sitten silloin ja silloin...Asiaa piti itsestään selvänä. Nyt kun on takana useita vuosia yritystä ilman tulosta, hymähdän aina, kun kuulen jonkun puhuvan lasten hankkimisesta itsestään selvyytenä. Samalla itse on pakko alkaa totuttelemaan ajatukseen lapsettomuudesta.

Lapsettomuus ei sinänsä olisi mikään katastrofi, koska elämä on tarjonnut paljon kaikkea hyvää, josta olla kiitollinen. Myöskään mitään tyhjyyden kokemusta ei ole siitä, että joku aukko elämässä olisi "paikattava" lapsella. Elämä on hyvää näinkin eikä lapsen saaminen ole mikään pakkojuttu. Silti takaraivossa elää koko ajan ajatus lapsesta. Etenkin kun uskon, että olisin hyvä vanhempi, ja tulen lasten kanssa mainiosti toimeen, paremmin varmasti kuin aikuisten.

Vielä on toki toivoa, mutta samalla täytyy tehdä ajatustyötä jo siihen, että todennäköisesti koskaan ei tärppääkään. Mites muut ovat tästä ajatustyöstä selviytyneet?

Koska työskentelen lasten parissa, kuulen työkavereiden usein käyttävän ilmausta "tehdä lapsi". Ilmoitan, että jos joku tietää miten lapsia tehdään, häneltä loppuu taloudelliset murheet loppuiäksi.

Sen sijaan yhdeltä kolmevuotiaalta olen kuullut viisaat sanat, kun vastasin hänen kysymykseensä koskien omia (olemattomia) lapsiani: Teidän pitää KUTSUA lapsia!

 

[Remy Martin]

Hyvää pohdintaa aiheesta puhumisesta; tai puhumattomuudesta; kirjoittajalta @JYP#44 . Muistan kun meillä oli prosessi käynnissä, niin siitä ei ulkopuolisille puhuttu, ei edes ihan lähimmille kavereille. Joskus avauduin ihan kaatokännissä parille kaverilleni, jotka hekään eivät sitten enää seuraavana päivänä muistaneet mistä oli puhuttu, tästä tuli sitten kotona iso riita kun kerroin vaimolle. Niin kipeä ja arka aihe oli. Jälkeenpäin kaverit kertoivat etteivät tosiaan muistaneet tuon kyseisen saunaillan maailmanparantelusta oikein mitään, niin hoitomme jäivät vielä salaisuudeksi kertomisesta huolimatta.

Nykyään jos olen jossain illanvietossa joidenkin suht tuntemattomien ihmisten kanssa niin voin keskustelussa heittää jotain täkyjä, vaikka jonkun huonon vitsin @PataJaska ja itseni kokemasta tilanteesta. 3-5 kertaa tämä on johtanut siihen että joku itselleni suht tuntematon on tullut; aina alkoholin vaikutuksen alaisena; juttelemaan omasta prosessistaan.

Enää asia ei ole sellainen tabu meille vaan voimme puhua asiasta ihan avoimesti. Aihe on vaan sellainen ettei sitä viitsi ottaa oikein itse esille, mutta jos joku haluaa asiasta puhua niin aihe menee kyllä muiden puheenaiheiden edelle. Itselläni ei aikanani ollut muita muita kohtalotovereita kuin ne joiden kanssa tällä foorumilla kirjoittelin.

 

[Knox]

Ystäväni on yrittänyt vaimonsa kanssa jo pidemmän aikaa, mutta ei ole vielä onnistunut. Tämä aihe nousee kaljoitellessa esille, ja aluksi mietiskelin mitä "fiksua" osaisin asiaan sanoa. Kunnes tajusin, että ei mulla ole mitään niin oleellista sanottavaa, että kannattaisi sanoa mitään. Kyllä ystäväni tietää, että monella on tärpännyt kun ei yritä tosissaan, esimerkiksi toisella kaveripariskunnalla kävi juuri näin. Kuuntelen, olen tukena ja tietysti yritän tsempata että kyllä se siitä.

Sen olen tästä oppinut, että kysymys "milloin teille tulee lapsia" on yksi vittumaisimmista kysymyksistä mitä on. Täysin ajattelematon kysymys, jossa kysyjä (99,9% kysyjällä on itse lapsia) asettaa oman asemansa lapsia omaavana jotenkin tavoitteeksi, johon muidenkin pitäisi pyrkiä. Pyrinkin aina tämän kysymyksen kuullessa vetämään huomion itseeni, ja kysyn takaisin että "ai lapsiako vain päätetään hankkia". Voin vain kuvitella, kuinka tuskallista lapsia yrittävän pariskunnan on tuollaisia kysymyksiä kuunnella.

Muistan myös, kuinka kaverini isä vihjaili suoraan, miten "pikkujalkojen töpinää olisi kiva kuunnella pitkästä aikaa", ja muuta yhtä hienotunteista. Kaverini isä ei vaan tiennyt sitä, että sitä pikkujalkojen töpinää odottivat myös tämä pariskunta, mutta asiat eivät aina mene miten haluaa. Tämä tarina päättyi onnellisesti, mutta tämä kaverini joskus sanoi, että nuo kysymykset on vähän kuin vakavasti sairaalta kysyisi, että milloin päätät tervehtyä. Ei se ole halusta, hoidoista tai valmiudesta kiinni, jotkut saavat huonommat kortit kuin toiset.

Vähän rönsyili ajatus ja teksti, mutta toivottavasti ei kovin ohi aiheen. Tämä on niin iso asia, että tsemppien toivottaminen tuntuu valjulta, mutta teen sen silti.

 

[kharon]

Sen olen tästä oppinut, että kysymys "milloin teille tulee lapsia" on yksi vittumaisimmista kysymyksistä mitä on.

Tätä olen itsekin kuullut usein. Vaikka olen jo omassa päässäni hyväksynyt lapsettomuuden, kysymys särähtää silti. Toinen varsin ärsyttävä toteamus on:" ihminen ei voi tietää mitä rakkaus on, ennenkuin saa omia lapsia" tai "vasta lapsen saannin jälkeen ihminen voi ymmärtää elämää"

Tosiaan, me kävimme kaikki mahdolliset hoidot. Näin jälkikäteen mietittynä ne olivat kovia aikoja. Alkioita istutettiin yhteensä varmasti kolmatta kymmentä ja vain yhden kerran testi näytti kahta viivaa. Sekin onni loppui verikokeiden tuloksiin. Se jatkuva pieni toivekkuus ja pettymysten määrä oli raastavaa. Ja puolisolleni kaikki tunteet x 10, koska äitiys on ollut hänen suurimpia haaveita. Vielä vuosien jälkeenkin hänen on vaikea iloita muiden vauvauutisista.

Omalta kohdaltani olen nähnyt asian niin, että lapsettomuus avaa sitten muita majdollisuuksia. On laittaa rahaa enemmän mökkiin ja harrastuksiin. On aikaa nauttia muista asioista, nukkua aamulla pitkään ja olla vaikka koko päivä kalassa, jos siltä tuntuu. Puolison kanssa voidaan reissata vapaammin yms.

Onnellisuuteen ei ole olemassa vain yhtä kaavaa, vaan kyllä se onni on revittävä niistä kivistä, joita omalle polulle osuu.

Edit. Lisäyksenä vielä, että meilä lapsettomuuteen ei löytynyt mitään syytä. Kaikki molemmilla näytti olevan kunnossa. Alkioitakin tuli aina vino pino ja useita "laadukkaita". Ne eivät vain kiinnittyneet. Nyt alkaa jo puolison ikä olemaan niin korkea, ettei mahdollisuuksia ole..

 

[Alba]

Hieno ja arvokas ketju ja upeita viestejä. Kunpa olisin löytänyt tällaisen silloin, kun oli omia vaikeuksia. Omalla tarinalla on onnellinen loppu, mutta en ole unohtanut miten raskasta lapsettomuus oli. Etenkin vaimon pettymyksen näkeminen ja tuttujen tiedustelut olivat niitä pahimpia.

Yksi asia mikä on ärsyttänyt näiden jo mainittujen lisäksi, on jo lapsen saaneiden tuskailu, kun toista ei kuulu. Joka kerta meinaa hermot mennä, kun siitä kuulee kitinää. Ymmärrän kyllä, että sekin tuntuu varmasti pahalta, mutta toiset ei saa koskaan sitä yhtäkään.

Maininnan ansaitsee myös lääkärit, jotka asiaa hoitavat. Itselle osui täysin empatiakyvytön lääkäri suurimmaksi osaksi hoitoja ja se lisäsi stressiä vielä kaiken päälle. Loppuvaiheessa lääkäri onneksi vaihtui ja aika pian sen jälkeen lapsi ilmoitti tulostaan.

Voimia kaikille, jotka asian kanssa kamppailevat.

 

[Fordél]

Kiitoksia kaikille viime päivinä kirjoittaneille, hienoja kirjoituksia. Teen törkeän oletuksen, että about kaikki edellä kirjoittaneet ovat miehiä. Samalla voidaan vetää vessanpöntöstä alas stereotypiat siitä, että lapsiasiat eivät koskettaisi syvältä myös miehiä ja miehet eivät osaisi puhua tällaisista asioista.

Lapsettomuus-asioita voi tosiaan käsitellä hyvin monella tapaa. Itseäni ei esimerkiksi häiritse mitenkään muiden parien lasten saaminen tai tuskailut toisen lapsen saannin kanssa. Olen vain kiitollinen, että lähipiirissä on niinkin paljon lapsia, joiden elämässä on saanut olla mukana, kuten kummilasten. Ymmärtän toki, että niille, joille lapsi on selkeämmin pakko saada -asia, tällaisetkin jutut voivat tuntua. Osa puolestaan ei halua puhua näistä kellekkään ja osa puhuu niistä mieluusti. Mua ei asiasta puhuminen haittaa. Nämä ovat lopulta kuitenkin asioita, jotka koskettavat yllättävän monia ja esimerkiksi mitään hävettävää näihin ei liity, ovat osa elämää.

@kharon toi esille sen hyvän ajatuksen, kuinka lapsettomuus ei ole välttämättä mikään tyhjyyden aiheuttaja elämään vaan se mahdollistaa toisella tavalla rikkaan elämän (ehkä jopa kirjaimellisesti rikkaamman elämän:). Ilman lapsia on enemmän aikaa esim. parisuhteelle, harrastuksille, matkustamiselle jne. Toki varmasti hyvin moni meistäkin vaihtaisi mieluusti vaikka kaiken vapaa-ajan yhteen lapseen, mutta tuo ajatus antaa kuitenkin monelle varmasti lohtua elämään, joka ei ole ohi, vaikka lapsia ei siunaantuisi.

Lapsettomuushoidot voivat tosiaan olla raskaita. Esim. erilaisia piikkejä isketään kroppaan enemmän kuin Keith Richardsiin koko 70-luvun aikana. Milloin otetaan veritestejä, hiv-testejä, milloin annetaan hormonihoitoja jne. Lisääntymisasioista keskusteleminen täysin tuntemattoman lääkärin kanssakaan ei ole TOP5 asioita maailmassa. Jne. jne. jne.

Lopulta ne hoidot ovat vielä ihan ok, mutta se odottaminen ja ainainen pettyminen, etenkin alustavan positiivisen testituloksen jälkeen, on kaikista raskainta ja kuluttavinta. Jotenkin on meillekin tullut tästä kaikesta sellainen fiilis, että ne kolme julkisen puolen tarjoamaa kertaa vielä kokeillaan ja jos ei niillä tärppää, se on siinä. Elämä jatkuu, mutta tämä asia saa jäädä.

 

[Schwein]

Olen kolmen tytön isä. Jokainen kolmesta on saanut alkunsa naurettavan helposti. Esikoiseni sai alkunsa, kun olin 23. Raskaus oli toivottu. En haluaisi käyttää sanaa "suunniteltu", koska se on samaa sarjaa lasten "tekemisen" kanssa, josta en alkuunkaan pidä käsitteenä. Molemmilla meillä oli jo tutkinnot takataskusssa ja vakituiset työpaikat myös, joten klassisesti ajateltuna edellytykset oli.

Vaimolleni oli selvää, että hän haluaa lapsia heti kun olemme menneet naimisiin. Vihkipäivästä meni vajaat kolme kuukautta, kun raskaustesti näytti positiivista.

Esikoista yrittäessämme koin paineita. En itseni takia, vaan koska vaimoni halu saada lapsi oli niin palava. Itse olisin tuolloin kaivannut vuotta-paria sellaista aikaa, jolloin olisi voinut työelämän jättämällä vapaa-ajalla puuhailla vapaammin asioita, ts. nauttia elämästä. Jotenkin myös tuntui, että koska minulle vanhempien
sisarusteni pienten lasten hoitaminen oli jo tuttua, oli minulla ehkä inhorealistisempi käsitys siitä, millaista elämä on vauvan tai pienen lapsen kanssa. Joka tapauksessa raskaus sai kuitenkin alkunsa helposti. Varmasti nuori ikämme auttoi asiaa.

Toki nyt, kun esikoisemme on 17 ja nuorinkin kohta 12, tunnen tyytyväisyyttä siitä, etten vielä tunne itseäni aivan ikälopuksi. Vaikken toki nuorikaan kuvittele olevani.

Muistan joskus väitelleeme siitä, kun vaimoni mielestä omasta tahdostaan lapsettomat olivat itsekkäitä. Itse olin ja olen edelleen sitä mieltä ettei lasten haluaminen ole yhtään sen vähempää itsekästä. Mutta ehkä kysymys onkin enemmän filosofinen.

Jollain tavalla, vaikken ole lapsettomuutta kokenut, väitän kuitenkin osaavani samaistua
myös lapsettomien tuskaan. Tietenkin tuohon sekoittuu varsinkin naisilla myös biologiaa,
joten uskon, että tunne voi olla musertava. Enkä epäile, etteivätkö myös miehet voisi samaa kokea. Lisäksi pidempään jatkunut raskauden yrittäminen tuloksetta aiheuttaa lisää paineita, jotka taas melkoisen kiistatta vaikeuttavat raskauden alulle saamista. Sivumennen voin mainita, että olemme vaimoni kanssa sen luokan stressaajia, että jos paineet olisivat ehtineet yhtään kasvaa, meillä tuskin olisi biologisia lapsia.

Pidän suorastaan huonona käytöksenä varomattomia kommentteja lapsirikkaan perhe-elämän ylivoimaisesta ihanuudesta muihin elämäntapoihin nähden, saati sitten "hyvää tarkoittavia" uteluita siitä, milloin sitä pikkujalkojen töpinää saadaan. Auttaa varmasti ihan vitusti heitä, jotka lapsettomuudesta kärsivät.

Vaikka olen onnellinen siitä mitä on, tiedän, ettei
ole yhtä ainoaa tapaa elää. Oli se sitten omaan valintaan perustuvaa tai pakon sanelemaa.
Lapsettomuudesta kärsiville toivon kaikkea hyvää. Tulipa se hyvä lapsen muodossa, tai
sitten sen muodossa, että löytää asiassa rauhan.

Edit. Korjattu pielessä ollut rivitys.

 

[Tombe76]

Lopulta ne hoidot ovat vielä ihan ok, mutta se odottaminen ja ainainen pettyminen, etenkin alustavan positiivisen testituloksen jälkeen, on kaikista raskainta ja kuluttavinta. Jotenkin on meillekin tullut tästä kaikesta sellainen fiilis, että ne kolme julkisen puolen tarjoamaa kertaa vielä kokeillaan ja jos ei niillä tärppää, se on siinä. Elämä jatkuu, mutta tämä asia saa jäädä.

Tsemppiä kovasti tulevaisuuteen. Omat monet pettymykset jo (melkein) unohtanut, mutta kyllä niitäkin riitti. Sitten lopulta jonkun vuoden jälkeen koitti se iloinen uutinen. En edes muista monta reissua eri paikkoihin se vaati.

reilu 30vk myöhemmin tulikin sitten lapsia kaksin kappelein ja koska yhteispaino oli vain alle 3kg, ongelmia riitti ja niitä riittää tyttären kohdalla ikuisesti. Mutta kaikesta selvitään ja elämä jatkuu... kuten sanoit.

niin... eilen nuo pötköt täyttivät 18v. Aika kuluu kyllä nopeasti.

edit: sellainen yksityiskohta tuli vielä mieleen, että en muuten ole koskaan, ikinä, kovin yksityiskohtaisesti tosta yritys-/odotusajasta kenellekään kertonut. Ehkä maailma oli eri 20v sitten.. En toki ihan hirveästi ajatuksiani tästä 18v ajaltakaan ole kenellekään puhunut. Ilmeisesti vielä ihmiseen on mahtunut.

Tosta huolimatta suosittelen kyllä vakavasti puhumaan ongelmista ja kipeistäkin asioista, jos vain sellainen luotettava kohde löytyy. Se on parempi aina niin. Ehkä itsekin vielä asioista rupean puhumaan, koska sisällä voi kuohua kovastikin, vaikka ulkokuori olisi täysin tyyni.

 

[kharon]

Yksi asia, mikä lapsettomuudessa ja lapsen saamisen yrittämisessä unohtuu helposti on se parisuhde. Seksi muuttuu herkästi sellaiseksi, että jahdataan ovulaatiota ja silloin pakollinen suoritus. Kun molemmat pettyy hoidoissa, jää asian läpikäyminen usein yhdessä tekemättä. Pahimmassa tapauksessa toinen saattaa tuntea olonsa riittämättömäksi, jos syy on toisessa osapuolessa jne.

Keskustelkaa ja tukekaa siis toisianne.

 

[Iisoppi]

Ystäväni kävi miehensä kanssa läpi muutamat
lapsettomuushoidot. Kun heillä ei onnistunut luonnostaan vaikka yrittivät. Kyllähän me paljon juteltiin lapsentekohommista ja hoidoista. Jotenkin tuntui kurjalta että ystävällä oli vaikeuksia lapsenteon kanssa ja itse oli vapaaehtoisesti lapseton. Ystäväni onnisti miehensä kanssa ja he saivat vauvan (hoitojen ansiosta). Ja sen jälkeen kävi niin että ystäväni tuli spontaanisti raskaaksi ja lapsilla on vain reilu vuosi ikäeroa. Se ei ollut suunniteltua. Ja eihän sitä kukaan osaa selittää miksi lapsia ei aiemmin tullut ilman hoitoja ja yhtäkkiä olikin vauva tuloillaan.

 

[maken veivi jr.]

Mulla on useampi ystävä joita on koskettanut pitkä ja kivinen tie tulla raskaaksi, keskenmenoja ja kaikkea muuta…

Itseltä kysyttiin juuri pari päivää sitten töissä ”millonkas teille tulee toinen lapsi”. En oikein edes sanonut mitään… Ihmiset ei tosiaan varmaan ajattele yhtään miten henkilökohtainen ja vaikea tuo kysymys voi olla. Lapsia ei hankinta vaan niitä saadaan.

Itse kuuluun tässä asiassa siihen onnekkaampaan porukkaan. Toivon kyllä sydämestäni että @Fordél ja muiden kohdalla asiat menevät lopulta hyvin.

 

[tombraider]

Olen joskus ennenkin kirjoittanut tästä aiheesta

5 vuotta sitä yritettiin, 5 pitkää ja raskasta vuotta. ajanlasku siis alkoi siitä kun saimme tiedon, että miksi ei tärppää. Minulla siittiöt olivat suurimmaksi osaksi väärän mallisia, liian pyöreitä, Ne eivät pysty rikkomaan munasolun pintaa ja pääsemään läpi, mutta ne kuitenkin osuessaan aiheuttavat sen, että munasolu kovettuu. 500 kertaa enemmän mulla on noita räkäpäitä ja siellä välissä niitä joilla osuessaan olisi mahdollisuus päästä sisälle, mutta vain jos ovat ekana uimassa. Mahdollisuus siis saattaa nainen raskaaksi on häviävän pieni normaaliin tapaukseen verrattuna.

Tuo tieto pudotti tombraiderin niin pohjalle kuin vain voi. Unelmani pienestä saakka oli saada oma lapsi. Mikään muu ei sitä unelmaa ylittänyt. Kun tieto vajavaisuudestani tuli, mureni osittain jopa miehisyys. Olenko mies? Itkin, huusin ja vajosin johonkin synkkään suohon, elämän merkityksen kaikotessa yhä kauemmas.

Sain noustua hieman ylemmäs kun menimme hoitoihin ja niitä riitti. Jossain vaiheessa rahat yksityiselle puolelle oli käytetty ja siirryimme julkiselle. Siellä oli hyvä hoito ja mukava lääkärikin. No ei niin ei, ei vittu vaikka mitä tekisi. Neljännen vuoden lopulla päätimme, että emme enää jaksa kuin yhden hoidon. Hoito alkoi. Naisen hormoonit lyödään lääkkeillä alas ja sit tarkoitus on buustata niin, että mahdollisimman moni munasolu kehittyisi, jotta niitä saitaisiin pakkaseen. Hormoonit sit vietiin alas ja mitään edellytyksiä ei olisi tulla raskaaksi nosmaalilla tapaa. Päivää ennen hormoonihoidon aloittamista oltiin tehty taikoja. Kun hormaanit olivat alimmillaan ja 3 päivän päästä alkaisi buustaus, niin vaimoni sai päähänsä tehdä raskaustestin kummallisen olon seurauksena. No siinä katsoimme ensimmäistä kertaa kahta viivaa puikossa. Emme uskoneet vaan hain toisen. Sama tulos. hain muutaman lisää ja sama tulos. Aamulla soitimme lä'äkärille ja hän piti sitä virheenä, koska se olisi mahdotonta. Vaimoni piti päänsä ja lopetti hoidot. Muutaman päivän jälkeen menimme tyksiin testiin ja siellähän se oli.,Uusi alku.

Nyt hän täyttää kohta 14 vuotta ja on maailman täydellisin.

Yksi kaveri tuolloin kauan sitten päätti tarjota kännipäissään apua siittämisessä ja ennenkuin sai naurunsa loppumaan, hän makasi naama verisenä nurmikolla. Se vaan tapahtui, eikä harmita yhtään. Pyysi viikon päästä anteeksi, mutta se kaveri sai mennä. Liian syvälle iski tikarin haavoittuneeseen.

Helvetti on olemassa ja minä asuin siellä 5 pitkää vuotta.

Tsemppiä kaikille ja yrittäkää löytää joku jonka olkapäähän itkeä ja surra. Se auttaa

 

[Tadu]

Pari vuotta lapsettomuushoitoja meni kunnes viime jouluna saatiin vauva. Oikeastaan viimeisillä alkioilla tärppäsi. Olisimme näiden jälkeen siirtyneet lahjasukusoluihin. Kirjoittelinkin viime vuonna tuonne vauva-ketjuun. Vaikeaa oli ja selvästi edelleen epäonnistuneet hoidot, rankka synnytys jne. vaikuttavat henkisesti välillä. Haaveissa oli alunperin kaksi lasta, mutta kun ensimmäisen saaminen oli näin rankkaa, niin ei taideta toista lähteä yrittämään kun 40 vuotta jo lähestytäänkin. Yksi lapsikin oli meille lopulta suuri voitto, ja nyt parin vaikeamman vuoden jälkeen voi sanoa elämän kuitenkin hymyilevän.

Sympatiat kaikille, jotka ovat saman käyneet läpi tai, jotka nyt tätä käyvät läpi.

Erinomaisia viestejä muuten tässä ketjussa. Koskettaa syvältä.

 

[Fordél]

Pari vuotta lapsettomuushoitoja meni kunnes viime jouluna saatiin vauva. Oikeastaan viimeisillä alkioilla tärppäsi. Olisimme näiden jälkeen siirtyneet lahjasukusoluihin. Kirjoittelinkin viime vuonna tuonne vauva-ketjuun. Vaikeaa oli ja selvästi edelleen epäonnistuneet hoidot, rankka synnytys jne. vaikuttavat henkisesti välillä. Haaveissa oli alunperin kaksi lasta, mutta kun ensimmäisen saaminen oli näin rankkaa, niin ei taideta toista lähteä yrittämään kun 40 vuotta jo lähestytäänkin. Yksi lapsikin oli meille lopulta suuri voitto, ja nyt parin vaikeamman vuoden jälkeen voi sanoa elämän kuitenkin hymyilevän.

Iso kiitos, nämä ja muut vastaavat hienot tarinat tuovat paljon lohtua ja toivoa, jahka meilläkin homma päättyisi vielä onnellisesti. Kiitos paljon myös tsempeistä, eivät mene hukkaan nekään.