Sigur Ros: ()
Alkukeväälle osunut tutustuminen tähän levyyn oli niin hämmentävä kokemus, että en ole uskaltanut soittaa kiekkoa sitten huhtikuun. Olin nimittäin ehkä oikeasti tulla hulluksi, kun päätin laskuhumaloissani kuunnella tätä kuulokkeilla vanhempieni vierashuoneessa aamu viideltä. Tänään kun säätila on ollut menettelevä ja mieliala suhteellisen stabiili, niin keräsin rohkeutta ja päätin antaa Sigur Rosille jälleen mahdollisuuden.
Jättämällä kappaleet nimeämättä ja laulamalla siansaksaksi antaa Sigur Ros kuulijalle valtavasti mahdollisuuksia omiin tulkintoihin ja mielleyhtymiin. Minulle albumi soi edelleen ahdistavana ja lohduttomana lopun ääniraitana. Aivan kuin vieras laji soittaisi oman planeettansa kansallismusiikkia katsellessaan maapallon savuavia raunioita. Etenkin albumin viitosraidasta sopii kaikkien doom-metallistienkin ottaa mallia murheelliseen musiikkiinsa.
Yksi kierros ()-levyä riitti tälläkin kertaa. Väkivaltaisimmankaan äärimetallin kuunteleminen ei ole tuottanut minulle koskaan mitään vaikeuksia, mutta tämä islantilaisbändi (vai färsaarelaisiako nämä olivat) kykenee kieltämättä upealla säveltaiteellaan koskettamaan mieleni herkkiä kohtia niin voimakkaasti, että levyn kuunteleminen on lähinnä kiusallista. Kummallinen saavutus. Tästä lätystä en luovu, mutta tuskinpa tähän tulee taas hetkeen kajottuakaan.
Lisäksi päivän mittaan ovat soineet The Cure, The sons of yesterday´s black grouse ja parhaillaan Aamunodottaja.