Vanhempaa osastoa taas:
Alice In Chains-Facelift
We Die Young
Man In The Box
Love, Hate, Love
Bleed The Freak
Vaikea sitä on arpoa kolmikosta Facelift, Dirt, Jar of Flies sitä parasta. Paljon ehtivät pienessä ajassa hyvää musiikkia tekemään.
...sekä ehkä yksi maailmankaikkeuden komeimmista kappaleista, To Take You Home.
Et sitten uutta levyä ole vielä kuunnellut? Itse odottelen edelleen varsinaista levyä saapuvaksi Saksasta, mutta Spotify onneksi auttaa pahimpiin oireisiin. Biisimateriaalin puolesta England Keep My Bones on Love, Ire & Songin tasoa, tuotannoltaan ehkä jopa astetta osuvampi kokonaisuus. (Tosin omassa kirjanpidossani kaksi mainitsemistasi menevät koko tuotantoa katsottaessa ehkä kymmenen heikoimman biisin joukkoon.)Frank Turner taas pitkästä aikaa kuuntelussa, ja on tuo ihan huikea jamppa tekemään kappaleita. Muutama kappale selkeästi enemmän tehosoitissa, Worse Things Happen At Sea, The Road, uutukainen I Still Believe sekä ehkä yksi maailmankaikkeuden komeimmista kappaleista, To Take You Home.
opeth morningrise
Et sitten uutta levyä ole vielä kuunnellut? Itse odottelen edelleen varsinaista levyä saapuvaksi Saksasta, mutta Spotify onneksi auttaa pahimpiin oireisiin. Biisimateriaalin puolesta England Keep My Bones on Love, Ire & Songin tasoa, tuotannoltaan ehkä jopa astetta osuvampi kokonaisuus. (Tosin omassa kirjanpidossani kaksi mainitsemistasi menevät koko tuotantoa katsottaessa ehkä kymmenen heikoimman biisin joukkoon.)
Hieno levy, vaikka en pidäkään ihan maineensa veroisena. Minulle ne parhaat ovat Still Life, Blackwater Park ja Damnation.
Tämä tosin toimii aina:
Opeth-The Night And The Silent Water
Opeth on vissiin seuraavallaan poistamassa örinälauluja ja tekemässä muutenkin paljon "70-lukusemman" levyn. Voipi olla, että osa hieman nyrpistää nenäänsä. Itse odotan jo innolla. Parilla viimeisellään Opeth onkin mielestäni hieman junnannut paikallaan.
Itselle ne tärkeimmät ja parhaimmat Opeth-levyt ovat Blackwater Park ja Morningrise. Still Lifen tunnelmasta, riffeistä ja soundeista tykkään, mutta ei se kyllä nouse bändin TOP3-levyjen joukkoon. Sama homma MAYH:n kohdalla. Damnation ja Deliverance on hienoja levyjä kummatkin. Kyllähän Deliverancen nimikkobiisi on Åkerfeldtin sävellysten ehdotonta eliittiä. Näistä kahdesta uusimmasta en pidä läheskään niin paljon kuin noista vanhoista. Jotenkin meni liian kliiniseksi ja sävellyksistä puuttui terä. Toki yksittäisiä helmiä onneksi löytyy (Harlequin Forest, Heir Apparent ja 1-2 muuta) ja niiden ansiosta mielenkiinto seuraavaan levyyn on vielä pysynyt hengissä. Mutta kyllähän joku Grand Conjuration oli aika shokki aikanaan, kun sitä ensimmäisenä pääsi jonkun nettiin lipsahtamisen ansiosta kuulemaan. Siis shokki negatiivisessa mielessä. Puhumattakaan nyt sitten noista Watershedin balladeista. Aikamoista kuraa minun mielestäni.
Niin, ja kyllähän Lopezin vaihtuminen Axeen on ollut valitettava downgreidaus. Aistillisen tyylitaiturin tilalle tuli takoja. Ja kitaristin vaihtuminenkin oli siinä ja tossa ja bändin elopainokin nousi siinä treidissä 40kg eikä ainoastaan tukkapehkon ansiosta, mutta tuo nyt oli turhanpäiväinen kommentti minulta. Annettakoon anteeksi näin perjantaina.
Mutta jos nyt hieman aiheestakin jotain sanoisi, niin kyllähän tuota Heritagea odottaa suurella mielenkiinnolla. Eikä vähiten sen vuoksi että minkäköhänlaisia akustisia kitara-riffittelyjä se Åkerfeldt on tällä kertaa loihtinut? Voisi kuvitella, että kun ollaan tuossa 70-luvun proge-skenessä niin nuo akustiset kuljettelut on isossa roolissa, ja niissähän Mike on ollut aina omimmillaan.
Kannen puu-päistä iso miinus.